Sick Game Called Life 16. luku

Puoli vuotta myöhemmin äiti pääsi vankilasta, kai sitä säälitiin ja oikeastaan sen ainoa rikos oli olla tekemättä mitään. Silti mä en käsittänyt kuinka se saattoi saada Nikan huoltajuuden vaikkei Nika luottanut siihen sitäkään vähää mitä muhun eikä suostunut puhumaan tai kuuntelemaan äitiä. Jo viikossa tuli selväksi ettei se toiminut. Nika ei totellut äitiä lainkaan ja pyöri kaupungilla iltamyöhään ellen mä pyytänyt sitä kotiin ja joskus siitä huolimatta. Äiti kohteli mua edelleen kuin aavetta, ellei huutanut mulle Nikan käytöksen vuoksi.

Koulussa, jota mä olin käynyt jo kolme kuukautta, mä kohtasin huutelua, naureskelua, päälle syljeskelyä ja hakkaamista kahden edestä. Mä en välittänyt mitä ne musta ajattelivat, ne halveksivat mua tuntematta mua, tietämättä mitä mä olin kokenut, mutta Nikaa mä en antanut niiden satuttaa.

Ei luokkakaverit olleet ainoita jotka antoi mulle mustia silmiä ja murtuneita neniä ja kylkiluita. Äiti ei tietenkään ollut lopettanut kapakoissa juoksemista ja toi kotiin samanlaisia sairaita sekopäitä kuin ennenkin, ei kai sitä ketkään muut edes katsoisi. Äiti piti niitä unelmien prinsseinä eikä uskonut niiden voineen satuttaa Nikaa. Asiaa ei auttanut se ettei Nika puhunut mitään, joten sekä kotona että koulussa mä yritin puolustaa Nikaa ja kertoa kiusaamisesta ja pahoinpitelystä, vain kuullakseni olevani valehtelija ja riidanhaastaja.

Tää oli julma ja kylmä maailma, ihmiset ei piitannut paskaakaan mitä köyhälle kakaralle tapahtui, eikä Nikasta ollut puolustamaan itseään. Mä jouduin katsomaan kun se pisti koulunkäyntinsä paskaksi ja arvet ilmesty sen ranteisiin. Pahinta oli kuitenkin se kun Nika kolme kuukautta myöhemmin, 12-vuotis syntymäpäivänään, ilmestyi iltamyöhällä mun huoneeseen aivan kännissä ja yritti suudella mua. Mä yritin unohtaa mitä vuosi sitten oli tapahtunut, työnsin Nikan varovaisesti mutta päättäväisesti kauemmas ja lukittauduin vessaan.

Mä kuuntelin lähes puolituntia Nikan huutavan, kiroilevan, itkevän ja tunnustavan rakkauttaan oven takana, kunnes se lopulta sammui eteisen lattialle. Mä kannoin Nikan meidän huoneeseen ja peittelin sen vuoteeseen, ja tajusin ettei tää voinut jatkua näin. Kun Alex pari päivää myöhemmin tuli kysymään Morpheuksen yhteystietoja ja kertoi pakenevansa, mä tiesin että se oli meidän ainoa tilaisuus paeta tätä elämää, joka ei johtaisi muualle kuin pohjalle, umpikujaan josta ainoa poispääsy on kuolema.

Sick Game Called Life 15. luku

Maria tuli sovitusti kymmeneltä. Täytin sen opastuksella kaikenlaisia vitun lippuja ja lappuja; erilaisia anomuksia ja hakemuksia, todistuksia ja sopimuksia. Soitettiin yhdessä lafkasta toiseen, sovittiin tapaamisia ja haastatteluja erilaisiin tukiryhmiin, työkkäriin, sosiaalitoimistoon, kaikkialle. Nika jäi pelaamaan pleikkaa kun lähdettiin AA-kokoukseen ostarin kupeeseen.

Se oli juuri sellaista mitä olin odottanutkin; nihkeetä ja ahdistavaa, hermostunutta ja jollain tapaa epätodellista. Lähinnä mä vaan kuuntelin kun muut puhui – ja puhuttavaa niillä tuntui riittävän. Yks vanhempi mies sai mun kiinnostuksen heräämään välittömästi; se puhui matalalla, kumisevalla äänellä, sen kasvot olivat täynnä rumia arpia, taipeet rei’itetyt, iho peitetty musteeseen ja sen kuhmurainen kallo ajeltu kaljuksi. Se oli elänyt rankempaa elämää kuin muut siinä huoneessa – se huokui sen rennosta olemuksesta ja vinosta hymystä. Se esitteli itsensä Jakeksi, ja kirjoitti puhelinnumeronsa yhteen aa-kerhon esitteeseen.

”Kuule pentu”, se mutisi hyväntuulisesti ojentaen paperin mun syliini. ”Ei siinä ole mitään pahaa jos haluaa juoda pari bisseä silloin tällöin, mutta sulla on vielä koko elämä edessäs. Älä vittu soikoon mokaa tätä sun ainoaa elämääs.”

En tiennyt mitä olisin vastannut, joten puristin paperin taskun pohjalle ja nyökkäsin.

”Soita ihan millon vaan susta tuntuu siltä”, Jake sanoi outoa pehmeyttä äänessään - niin hurjan näköisen kaverin ei olisi osannut odottaa osaavan puhua niin lempeästi. ”Mä oon koko elämäni vaan ottanut, ja nyt on mun vuoro antaa. Noin nuoren jätkän ei pitäis istua täällä meidän vanhojen juoppojen ja narkkien keskellä.”

Jake valoi muhun toivoa, ihan uudenlaista näkökulmaa, ja vaikka se ei tiennyt paskaakaan mun taustasta, se uskoi muhun silti. Se tuntui yllättävän hyvältä. Kokouksen päätyttyä käytiin hakemassa päivän pamit terveyskeskuksesta, sain Marialta muutaman maksusitoumuksen ruokakauppaa varten ja sovittiin uus tapaaminen seuraavalle viikolle. Nika menisi takaisin kouluun taas huomenna, ja Maria auttoi mua vielä kirjoittamaan kirjeen rehtoria varten. Oli siinä vähän nielemistä kun kirjoitin toimivani Nikan huoltajana jatkossa.

Heräsin säpsähtäen kun jossain alkoi herätyskello huutaa, ja katselin unisena ympärilleni. Nika tiukensi otettaan mun ympäriltä, varmaan automaattisena reaktiona uniensa keskeytyksestä, ja mutisi jotain käsittämätöntä. En muistanut nukahtaneeni, mutta pamit oli varmaan tehneet taas tehtävänsä. 

”Se on vissiin sun herätyskello”, sanoin uskaltamatta edes liikkua. Nika oli liian lähellä, se käytännössä makasi puolittain mun päällä, ja mun sydän alkoi ottaa kierroksia.  

Nika huokaisi mun kaulaa vasten, sen lämmin hengitys kutitti herkällä iholla, ja silmät ristissä se kohottautui istumaan selkä muhun päin. Se haukotteli venytellen, pitämättä mitään kiirettä. Sen tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja hartialihakset erottui haaleana siluettina paidan kangasta vasten kun se venytteli käsiään. Käänsin katseeni kattoon kun se nousi ylös ja laahusti huoneeseensa sammuttamaan herätyskellonsa.

Kun kylppärin ovi pamahti kiinni, nousin ylös. Nukkumisesta tuskin olisi enää tullut mitään – olinhan mä heti aamusta taas hermostunut ja kiusaantunut. Keitin meille kahvia ja kaivelin kaapista aamupalaa.  Nikan ilme oli tuttuun tapaan sulkeutunut kun se katteli kahvintuoksuisessa keittiössä pöydälle nostamiani leikkeleitä, juustoja, leipiä ja muroja. Se katto mua silmiin ja virnisti. 

”Kyl susta viel hyvä kotiäiti tulee”, Nika sanoi selvää huvittuneisuutta äänessään, ja mä olisin voinut nauraa silkasta hämmästyksestä ja ilosta.

Kalpeiden kasvojen hymykuopat oli erottunut just sen verran että tiesin niiden olevan tallella, ja sinisissä silmissä oli käväissyt niille ennen niin ominainen hymy. Mun sydän heitti kärrynpyörän enkä voinut olla virnistämättä takaisin.

”Älä odota liikoja, senkin lellitty kakara”, mutisin kahvikupin takaa. 

Ehkä tästä sittenkin tulis vielä jotain. 

Nika söi hyvällä ruokahalulla monta leipää, huitas kahvinsa kurkkuun ja haki reppunsa. Se heitti takin niskaansa, löi kengät jalkaan ja huikkas heipat ovelta. Mä tuijotin sen perään typerästi hymyillen. 

Ehkä mä voisin vielä saada veljeni takaisin. 

Sick Game Called Life 14. luku

Nikan hengitys vaimeni, sen käsi värähti hieman ja huulien välistä karkasi kevyt huokaus. Tiesin sen heränneen, mutta en sanonut mitään. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, ja yritin turhaan saada sydämeni lyömään rauhallisemmin. Kaulan iho tuntui nihkeältä ja kylmältä kun Nika veti päätään kauemmas, ja kurkkuun kohosi pala kun sen silmät porasi reikiä mun kasvoihin. Se kohotti hieman kättään, nosti sen mun rintakehälle, ja vaan tuijotti mua.

Aika tuntui pysähtyneen kokonaan, en tiedä kuinka kauan me maattiin siinä liikkumattomina, minä nukkuvaa esittäen ja Nika mua silmillään tutkien. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Nika yhtäkkiä veti kätensä pois, nousi istumaan selin muhun ja puhui.

”Mä tiedän sun olevan hereillä.”

 Mun olisi tehnyt mieli väittää vastaan, jatkaa nukkuvan esittämistä, mutta käänsin silti katseeni t-paidalla verhottuun selkään.

”Mistä sä sen tiesit?”
”Mä hermostutan sua.”

En osannut taaskaan sanoa mitään. Olin odottanut ihan toisenlaista ihmistä, olin odottanut pelkoa, katkeruutta ja inhoa. Olin kuvitellut Nikan olevan vielä se sama poika jonka muistin, mutta mun edessäni istui täysin vieras nuori, jonka ääni ei vapissut kun se puhui mulle. Sen kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita, sen silmät ei paljastaneet mitään mitä sen mielessä liikkui. Ilmapiiri tuntui painostavalta ja raskaalta, odottavalta.

”Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa.”
Tukahtunut naurahdus.
”Voisit vaikka näin aluksi pyytää anteeks.”

Mun vatsaan tippui jäätävä kivi, suoniin levisi myrkkyä ja hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.

”Mä oon ihan helvetin pahoillani siitä mitä tapahtui”, kuiskasin, tuntien tutun poltteen silmäkulmissa ja puristuksen henkitorvessa. ”Antaisin mitä tahansa, vittu ihan mitä vaan, jos saisin sen jotenkin tekemättömäksi. Mä en ikinä, en ikinä… Oon niin helvetin pahoillani.”

Nikan hartiat painautuivat lysyyn, ja se tärisi. Niin pahalta musta ei ollut vielä kertaakaan tuntunut, ja olisin halunnut vaan juosta pois. Lähteä. Vetää pään täyteen ja unohtaa.

”Sä jätit mut”, Nika kuiskasi ääni väristen. ”Haista vittu.”

Toimin täysin vaistomaisesti, reagoin ajattelematta sen pidemmälle; nappasin Nikaa kädestä kiinni kun se nousi ylös, ja se pyörähti väkisin ympäri. Kaduin reaktiotani saman tien. Kyyneleet tippuivat kalpeita poskia pitkin, silmissä loisti pohjaton tuska ja kipu. Siinä se oli – se mitä mä olin pelännyt ja odottanut näkeväni Nikasta.

”Sun ei tarvii antaa mulle koskaan anteeksi, eikä sun edes kuulu tehdä niin”, aloitin, yrittäen hakea oikeita sanoja. ”Mutta mä haluan sun ymmärtävän, että oon oikeesti ihan vitun pahoillani siitä mitä tein. Mä en olisi koskaan saanut tehdä sulle niin, en olisi saanut koskea suhun niin…”

Mutta oikeita sanoja ei tullut. Oikeita sanoja ei ollut edes olemassa – mikään ääneen lausuttu ei muuttaisi tapahtunutta, eivätkä ne vähäiset sanat painaneet vittuakaan sen ruumista repivän tuskan rinnalla. Mun tekoa ei voinut selittää tai hyvittää mitenkään.

”Etkö sä vitun urpo tajua?” Nika yllättäen kysyi, rutistaen kulmiaan epäuskosta, tuhahtaen kuin puhuisi pienelle lapselle joka ei kuunnellut silloin kun piti. ”Sä jätit mut. Sä häivyit. Millään muulla ei ole mitään vitun väliä. Mä oon vittu soikoon sun veljesi, samaa lihaa ja verta, ja sä vaan jätit mut tänne yksin!”

Nika repäisi kätensä irti, ja ryntäsi ulos huoneesta.

Silloin mä ymmärsin ensimmäisen kerran, että Nikassa oli jotain pahasti vialla. Se ei ollut vihainen siitä mitä mä olin tehnyt sille, vaan siitä kun lähdin sen luota.

Sick Game Called Life 13. luku

Vittu. Mikä helvetti Nikaa vaivasi? Ehkä mulla ei ollut oikeutta edes miettiä sitä, mutta tilanne oli ahdistava ja omituinen. Nikan olisi kuulunut inhota mua, pelätä, mitä tahansa muuta kuin tätä. Siihen mä olisin osannut vastata ja reagoida – vihan mä olisin ymmärtänyt ja hyväksynyt. 

”Tota, mä luulen että ois parempi jos kuitenkin yrität viel –”
”Oo kiltti, vaan tänä yönä.”

Nostin katseeni Nikaan, mutta sen kasvot pysyivät vieläkin täysin ilmeettöminä. Oli liian hämärää erottaakseni sen silmiä kunnolla, mutta tuntui kuin se ei olisi edes räpyttänyt niitä ollenkaan. Kun en sanonut mitään, Nika tulkitsi sen hyväksyväksi vastaukseksi. Se nosti mun peittoa, ja liukui viereeni selälleen. En uskaltanut liikkua, istuin vaan tikkusuorana sen vieressä, tuijottaen taas käsiäni. 

Tietoisuus siitä, ettei meidän välissä ollut kuin muutama hassu sentti ilmaa sai mun koko ruumiini suorastaan vapisemaan. Mä en halunnut olla niin lähellä sitä, se ei tuntunut hyvältä. Pelkäsin, että jos osuisin vahingossa sen jalkaan, se ymmärtäisi sen heti väärin, ja säikähtäisi. 

”Voidaanko me nyt nukkua?” Nika kuiskasi, ja mä voisin vaikka vannoa sydämeni jättäneen lyöntejä välistä. 

Hitaasti, yrittäen välttää minkäänlaista fyysistä kosketusta, liu’uin takaisin selälleni Nikan viereen. Tunsin sen katseen itsessäni, ja pakottauduin sulkemaan silmät.  Aikaisemmin nappaamani pamit tuntuivat menettäneen kokonaan tehonsa – rauhasta ei ollut enää tietoakaan. 

Jos kuvittelin olleeni hermostunut, se ei ollut mitään verrattuna siihen pakokauhuun mikä muhun iski kun Nika liikahti. Vuodesohva ulvahti hiljaa kun Nika siirsi jalkansa mun jalkaa vasten, saaden mun koko alavartalon syttymään liekkeihin. Sen käsi nousi koskettamaan ensin kevyesti mun kylkeä, kuin kokeillakseen missä se on, ja sitten se kiersi sen rintakehäni ympäri varmemmalla liikkeellä. Nikan keho painautui mua vasten sametinpehmeästi, itsepäisesti. Purin itseäni kieleen ja pidätin hengitystä kun Nika painoi vielä kasvonsa kaulaani vasten.

Se nukahti lähes saman tien. Käden ote mun ympärillä hellitti hieman, ja sen hengitys muuttui tasaisemmaksi, rauhallisemmaksi. Siltikään se ei päästänyt irti tai pyörähtänyt kauemmas; ei, se nukkui muhun kietoutuneena, ja olin jopa tuntevinani sen huulien kaartuvan hymyyn – täsmälleen kuten silloin ennen. 

Mä en nukkunut koko yönä minuuttiakaan. 

Sick Game Called Life 12. luku

Odottava hiljaisuus. Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni pois siitä, niiden kaikkien silmäparien alta, toiseen ulottuvuuteen, missä ei ollut kipua tai pelkoa. Sinne, minne huumeet mut vei; paratiisiin, jossa ei ollut tilaa muulle kuin hyvänolontunteelle. Sä oot sen velkaa Nikalle, sä oot sille velkaa ihan helvetisti. Ääni päässäni tuntui räjäyttävän tajunnan, enkä päässyt sitä pakoon. En voinut hylätä Nikaa uudestaan, en sen jälkeen mitä olin tehnyt. En voisi koskaan hyvittää tapahtunutta, mutta minun täytyi jäädä tukemaan ja suojelemaan häntä, vaikka se tarkoittaisi että joutuisin kärsimään. Nika ansaitsi niin paljon enemmän.

”Voi vittu”, älähdin päätäni raapien ja lattiaa tuijottaen. ”Kerrotteko vielä uudestaan, mitä seuraavaksi tapahtuis mikäli jäisin tänne?”

Ja lisää puhetta. Ennemminkin aistin kuin näin Nikan vetäytyvän takaisin sohvalle, enkä taaskaan ymmärtänyt sanaakaan palopuheesta, jota mulle syötettiin nyt hieman toiveikkaammalla äänensävyllä. Kun en enää jaksanut teeskennellä kuuntelevani tai ymmärtäväni, nyökkäsin.

”Okei, mä yritän”, huokaisin, vältellen ihmisten katseita. ”Me yritetään.”

Nika ei vastannut mitään. Poliisit lähtivät nopeasti, niillä riitti muitakin hommia. Sairaanhoitaja antoi mulle levyllisen Diapameja – pitihän mun voida nukkua ensimmäinen yö rauhassa. Jatkossa mä hakisin pamit läheisestä terveyskeskuksesta päivä kerrallaan; ne ei halunneet riskeerata antamalla mulle suoraan sylillistä nappeja. Sosiaalitantta, Maria, sanoi palaavansa heti aamulla tarkastamaan tilanteen ja kertomaan jatkotoimenpiteistä. Mun vieroitushoidot ja tukiryhmät alkaisivat heti huomenna; ei enää huumeita. Yksikin moka, ja Nika kiikutettaisiin suoraan koulukotiin. Musta leivottaisiin useiden tahojen avulla järkevä, vastuutuntoinen aikuinen, joka osaisi pitää huolta pienestä veljestään. 

”Teillä on varmasti paljon puhuttavaa Nikan kanssa”, Maria lopulta hymyili kun kaikki muut olivat jo lähteneet. ”Palaan kymmeneltä aamulla, käydään sitten paremmin lävitse asioita. Hyvää yötä.”

Jäin typeränä seisomaan eteiseen, tuijottamaan suljettua ovea. Kun lopulta käännyin, Nika oli sytyttänyt itselleen tupakan. Se istui yhä polvet koukistettuina eteensä, ja seurasi mua katseellaan kun pakotin itseni asettumaan vastapäiseen nojatuoliin.

”Mistä lähtien sä oot polttanut?”

”Mistä lähtien sua on kiinnostanut mun tekemiset?”

Vittu. Mun kädet tärisivät edelleen kun nappasin pari pamia kielen alle. Sytytin röökin, vilkuillen samalla ympärilleni. Asunto näytti lähes samanlaiselta kuin puoli vuotta sitten; ainoa muutos oli Nikan sängyn puuttuminen olohuoneesta. Mutsi oli siirtänyt sen sinne sinä iltana, kun mä lakkasin olemasta. Arvelin Nikan saaneen mun huoneeni kun lähdin, mutsilla oli ollut tapana sammua sohvalle.

Mun olisi pitänyt heti pyytää anteeksi, yrittää selittää saman tien. Sanoa edes jotain, mitä tahansa. Tapailin sanoja mielessäni, mutta ne kuulostivat kaikki vaan helvetin typeriltä ja tarkoituksettomilta, mitättömiltä.  Nika tumppasi tupakkansa pöydänpintaa vasten, irrottamatta hetkeksikään katsettaan musta. Mun oli pakko napata vielä kolmas pami vaikka edellisetkään eivät olleet vielä täysin sulaneet; hermostutti liikaa.

”Sä näytät hirveeltä.”

Virnistin tahtomattanikin, uskaltautuen nopeasti vilkaisemaan Nikaa. Sen kasvoista ei voinut lukea mitään, ne pysyivät edelleen ilmeettöminä. Mustelma mun silmäkulmassa oli muuttunut värikkääksi ja räikeäksi, alahuuli oli turvonnut ja epämuodostuneen näköinen. Mun vaatteet olivat nuhjuiset ja kuluneet, tukka paskanen. Ei mulla ollut varaa väittää vastaan, joten pidin turpani kiinni ja tyydyin nyökkäämään. 

”Mä meen nukkumaan”, Nika ilmoitti, nousten ylös. ”Voit lainaa mun vaatteita jos haluut käydä suihkussa, kylppärissä sinisessä korissa on puhtaita.” Suihkun jälkeen pamit alkoivat hiljalleen vaikuttaa; olo muuttui rauhallisemmaksi ja vähän paremmaksi, tärinäkin lakkasi. Väsytti ihan törkeesti, joten levitin vuodesohvan sängyksi ja heittäydyin selälleni makaamaan. Poltin tupakan ja jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan valkoista kattoa yläpuolellani.

Aamulla mä pyytäisin anteeksi Nikalta. Mun kroppaa pakotti kaikkialta, ja väsymys sai silmät lopulta painumaan kiinni. Nukahdin sekunneissa. 

"Janus? Jan, mä en saanut unta.”

En ole koskaan elämäni aikana herännyt niin nopeasti. Nousin säpsähtäen istumaan, yrittäen saada rähmäisiä silmiäni tarkentamaan katsetta hämärässä huoneessa. Nika seisoi hievahtamatta sängyn vierellä, kädet puristettuina nyrkeiksi ja kasvot täysin ilmeettöminä. ”Et saanut unta?” Toistin hitaasti, yrittäen estää itseäni muistamasta milloin olin kuullut sen viimeksi samoilta huulilta, ja mihin se oli johtanut. ”No vittu, polta rööki, juo lasi maitoa, en mä tiedä, yrität vaan uudestaan. Kyllä se uni lopulta tulee.”

Veri kohisi korvissani kun laskin katseeni käsiini. Sydän tuntui hakkaavan tietään rinnan lävitse, sormet tärisivät tahtomattanikin ja kylmät väreet hiipivät selkärankaani pitkin. Tunsin oloni epämukavaksi ja tyhmäksi – en tiennyt mitä sanoa. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden.

”Voinko mä nukkua sun vieressä?”

Sick Game Called Life 11. luku

Oven aukaisi keski-ikäinen nainen, jolla oli lämmin hymy ja väsyneet silmät. Mulle esiteltiin kuusi vierasta ihmistä - sosiaaliviranomaisia, poliiseja, sairaanhoitaja. En kuullut heidän nimiään tai nähnyt kasvoja, vapisevin käsin vaan kättelin ihmisiä etsien Nikaa niiden joukosta. Olin jo aikeissa kysyä missä se on, mutta sanat kuolivat mun huulilleni kun silmäni osuivat sohvalla istuvaan nuorukaiseen.

Nika oli muuttunut puolessa vuodessa täysin tuntemattomaksi. Se tuijotti mua ilmeettömänä, polvet vasten rintaa ja kädet jalkojen ympärille kiedottuina. Sen kasvot olivat kapeat ja värittömät, hiukset värjätyt. Vaaleat enkelikiharat olivat poissa, ja tilalla oli joka suuntaan sojottava sotkuinen musta hiuspehko, hymykuopista ei ollut tietoakaan, eikä punertavista silmistä voinut nähdä niille ennen niin ominaista kirkkautta ja lämpöä. Ja siinä se vaan istui hiljaa paikoillaan, tuijottaen mua, sanomatta sanaakaan. Mä en tuntenut sitä nuorta poikaa ollenkaan – se ei ollut se Nika, jonka mä odotin kohtaavani.

Käänsin nopeasti katseeni sinisistä silmistä, mun oli pakko.

Ihmiset puhuivat puhumasta päästyäänkin, mä nyökkäilin välillä osoittaakseni kuuntelevani, vaikka en rehellisyyden nimissä ymmärtänyt sanaakaan. Jokainen puhui vuorotellen, toiset virallisiin lakipykäliin vedoten, toiset otsa huolesta ja sympatiasta rypyssä. Merkityksettömiä sanoja sosiaalihuollosta, tuesta ja avusta, aa-ryhmistä, huumetyöstä, äidin ja jonkun miehen oikeudenkäynnistä, mun kesken jääneestä koulusta, asunnosta, Nikan koulunkäynnistä. Tuijotin vaan suoraan eteeni, voimatta tarkentaa katsettani mihinkään. Silmissä kirveli, eikä paha olo lähtenyt nielemällä.

"Janus?” Käänsin katseeni naiseen edessäni, samaan joka oli avannut mulle oven. ”Oletko vieläkin huostaanoton kannalla? Kuten jo sanoin aiemmin, saisitte kaiken mahdollisen avun mitä sosiaalihuollosta vaan voidaan tarjota.”

En uskaltanut katsoa Nikaan, mutta aistin sen nousseen seisomaan.

”Jan, mä pyydän…”, poika kuiskasi hiljaa, ääni pidätellystä itkusta värähtäen. ”Älä anna niiden viedä mua pois täältä.”

Sick Game Called Life 10. luku

Puolessa vuodessa mä olin jo lähes täysin onnistunut kieltämään sen koskaan tapahtuneen, kieltämään perheeni olemassaolon. Olin rakentanut valheista ja itsepetoksesta ympärilleni muurit, antanut päihteiden imaista mut kokonaan mukaansa. 

”Kuule, mä näen susta, ettei sulla ole ollut helppo elämä. En tiedä mitä sun ja perheesi välillä on tapahtunut, mutta nyt on hyvä aika aloittaa alusta”, Patrickiksi esittäytynyt mies sanoi, kääntäen katseensa pois musta. ”Veljesi, Nika, tarvitsee nyt jonkun joka pitää siitä huolta. Jonkun, joka on sen tukena. Sosiaalipuoli järjestää teille kaiken mahdollisen avun. Kaikki järjestyy kyllä, älä huoli.”

"En mä osaa pitää siitä huolta”, mutisin kääntäen katseeni muualle. Vittu, enhän mä osannut pitää edes itsestäni huolta! Olin 16-vuotias kakara, jolla ei ollut yksinkertaisesti mitään annettavaa kenellekään. Jos en ollut kamoissa tai kännissä, tärisin vieroitusoireista ja vihasin itseäni. Maksoin sekoiluni seksillä, mun ainoa omaisuuteni oli repaleinen, vanha valokuva musta ja Nikasta, nukuin kesäsin puiston penkeillä ja talvisin tunneleissa. Olin täysin arvoton, yhteiskunnan likainen loinen, jolla ei ollut mitään päämäärää elämässä. 

”Sitten ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin huostaanotto lastensuojelun kautta”, Patrick totesi huokaisten. ”Mutta voisit sinä tulla veljeäsi edes katsomaan, se itkee vaan sinua.” Olin luullut käyneeni jo helvetin läpikotaisin, mutta nyt jokin vieläkin suurempi tuska levisi mun vartalooni. ”Mua?” Ääneni värähti tahtomattani, kurkkua kuristi. ”Oletko varma?”

Patrick hymyili hieman surullisesti, sytyttäen samalla savukkeen. ”No sua, sua! Eikä se lopeta sitä itkua hetkeksikään. Se tarvitsee nyt veljeään.”

Olin ihan liian selvin päin kuunnellakseni sitä. Olin saanut viimeiseltä asiakkaaltani ainoastaan turpaani, eikä mulla näin ollen ollut rahaa ostaa mitään millä pääsisi pakenemaan raakaa todellisuutta. Vierotusoireet eivät kuitenkaan olleet mitään siihen kipuun verrattuna minkä Patrickin sanat saivat mussa aikaan. 

 ”Mitä jos tehdään niin, että tuut nyt vaan kyytiin ja mä vien sut veljesi luokse”, Patrick sanoi hiljaisuuden venyttyä. ”Katotaan sitten paikanpäällä mikä on tilanne ja miten edetään. Eikö niin?”

Pelko kulki aaltona mun lävitse; pyörrytti ja oksetti. Kaikki vanhat haavat oli revitty auki, ja muhun sattui. Sattui enemmän kuin koskaan ennen – enemmän kuin ihmisen kuvittelisi edes kestävän. Koko menneisyyteni tuntui välähtävän kuvina mielessäni Nikan syntymästä aina siihen päivään kun lähdin, ja mun olisi tehnyt mieli huutaa. 

 ”Janus, kaikki järjestyy kyllä”, Patrick vakuutteli, laskien kätensä mun olkapäälle. ”Istut nyt vaan siihen, noin, sillä lailla, ei mitään hätää.”

Mua pelotti miten Nika reagoisi nähdessään mut ovella. Mua olisi vastassa valtava määrä inhoa ja katkeruutta, suunnaton määrä pelkoa ja suoranaista vihaa, enkä tiennyt yhtään mitä sanoisin tai tekisin kohdatessani sen kaiken. Ei ollut mitään, jolla olisin voinut korjata tapahtuneen, pyyhkiä sen pois. 

Sick Game Called Life 9. luku

Nikan silmissä paloi lapsenomainen uhmakkuus kun se hiipi öisin huoneeseeni, istuutui sängylleni ja hymyili raivostuttavinta hymyään. ”En saanut unta”, sillä oli tapana sanoa, ja huokaisten mä aina päästin hänet peittoni alle. Hän oli lämmin ja pehmeä, hänen kätensä kietoutuivat välittömästi mun ympärilleni ja kasvot painautuivat kaulaani vasten. Oli uskomatonta miten nopeasti se nukahti siihen, mun syliini ripustautuneena, hymyillen. Niinä öinä mä huomasin taas vihaavani Nikaa; se vei multa mun perheen, rikkoi sen pienenkin hyvän mitä mulla oli. Makasin tunnista toiseen hereillä, liikkumattomana kattoon tuijottaen, kunnes lopulta aina herätin Nikan ja käskin sen häipyä. 

Vuotta myöhemmin mä varastin mutsin viinat, ja vedin niin sanotusti pääni täyteen. Alkoholi sai mut unohtamaan kaiken, enkä osannut lopettaa juomista. Koulu sai jäädä, kaveripiiri vaihtui mua paljon vanhempiin ihmisiin, vietin jatkuvasti vähemmän aikaa kotona, ja vihasin perhettäni enemmän kuin koskaan. Niinhän se aina menee, ettei alkoholi riitä kauaa, toleranssi kasvaa nopeasti, ja tutustuin pian muihinkin päihteisiin. Ne maksoi oikeaa rahaa mitä mulla ei tietenkään ollut, ja jo 14-vuotiaana annoin vartaloni diilerini käyttöön paria ekstaasipilleriä vastaan. Se oli aluksi kuvottavaa, sairasta, mutta siihenkin turtui. 

Täytin sinä kesänä 15, kun äiti ilmoitti laittavansa mut koulukotiin. Se sanoi, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa mitä teen elämälläni, mutta niiden perheen elämään mä en enää kuulunut. Olin huono esimerkki Nikalle, äidin kultapojalle, joka palvoi mua ja halusi olla täsmälleen kuin veljensä. Olisi kuulemma helpompaa jos vetäisin vaikka yliannostuksen – tekisin niin koko maailmalle palveluksen.

Sokaiseva raivo tuntui repivän mut kappaleiksi, ja olin sen edessä täysin voimaton. Mä halusin vaan satuttaa äitiä, satuttaa sitä yhtä paljon mitä se oli satuttanut mua. Satuttaa Nikaa, sitä kusipäätä, joka teki mun elämästä niin vaikeaa, jonka takia mä olin niin pohjalla. Jos Nika ei olisi koskaan syntynyt, ehkä äiti olisi rakastanut muakin. LSD imaisi mut mukanaan huonolle tripille; olin sekaisin, paniikissa ja vainoharhainen. 

En muista siitä jälkeenpäin paljoa. Olen kelannut niitä tapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan päässäni, ja inhoan itseäni aina vaan enemmän. Jossain vaiheessa mä kieltäydyin muistamasta kokonaan sitä iltaa, Nikan lohdutonta itkua, huutoa, anelua. Olin sen verran kamapäissäni, että pystyn näkemään koko homman vaan kuvottavina välähdyksinä; kivusta kaareutuvan selkärangan edessäni, pienet nyrkit puristamassa sängyn reunaa, kyynelistä märät kasvot, veren tahraamat lakanat. 

Katumus, häpeä ja itseinho iski muhun sillä hetkellä kun laukesin veljeni sisälle. En ottanut mitään mukaani, en pyytänyt anteeksi, en edes katsonut Nikaan päin. Jätin sen siihen itkemään sängylleni, juoksin ulos siitä talosta jota kutsuin joskus kodikseni, ja oksensin. Oksensin yhä uudestaan ja uudestaan, oksensin kunnes sappineste muuttui veriseksi mössöksi.   

Sick Game Called Life 8. luku

Äiti löysi taas vanhan ystävänsä alkoholin, ja Nikan hoitaminen alkoi yhä useammin jäädä mun harteilleni. Olin kakara itsekin, en vielä edes kuutta, mutta halusin pitää Joonasta yhtä hyvää huolta kuin Erik oli pitänyt. Opin vaihtamaan sille vaipat heti hautajaisten jälkeen, lahjoitin omat vanhat leluni sille, kerroin sille aina tarinoita iltaisin. Kaikki viha Nikaa kohtaan oli poissa, ja tilalla oli pohjaton rakkaus. Makasin lattialla ja mutristin huuliani. Nika konttasi huojuen mun luokse, painoi kuolaisen suukon mun suulleni ja nauroi. Olin oppinut rakastamaan sitä naurua, hymykuoppia pyöreillä kasvoilla, kaikkea Nikassa. Aina kun kuulin ulko-oven käyvän äidin lähtiessä kapakkaan, nousin sängystäni ja hiivin Nikan sängyn luokse. Painoin suukon pehmeille huulille ja toivotin sille hyvää yötä.



Joistakin kotiin raahatuista miehistä muistan vain hämärästi raapivan parransängen kasvoillani, hikiset ja ankarat kädet kaikkialla ihollani ja oluthuuruisen hengityksen suullani. Äiti heitti ne pihalle heti kun sai tietää niiden koskeneen minuun, mutta syytti siitäkin mua. Mä olin pilannut sen unelmien prinssit, mä olin saanut ne kiinnostumaan enemmän musta kuin siitä, ja kaikki oli aina vaan minun syytäni.


Nika oli seitsemänvuotias kun äiti näki mun suutelevan sitä kuistilla. Se huusi ja raivosi kännipäissään, repi Nikan sisälle ja paiskasi oven kiinni silmieni edestä. Olin itse 12-vuotias, ja tiesin jo, ettei oman veljen suuteleminen ollut hyväksyttävää käytöstä – tiesin sen olevan jollakin tapaa väärin.

Siitä lähtien mua ei ollut lainkaan olemassa äidille. Mä muutuin näkymättömäksi, olemattomaksi, eikä äiti enää edes katsonut muhun päin. En saanut enää leikkiä Nikan kanssa, en puhua sille, en koskea siihen. Kuljin omassa kodissani kuin joku vitun aave, saamatta minkäänlaista kaikua sanoilleni tai teoilleni. Ruokin häpeällä ja hiljaisuudella vuosia sisälläni kasvanutta vihaa, kunnes en enää edes tuntenut itseäni.  En voinut ymmärtää silloin, enkä täysin vielä nytkään, kuinka äiti voi hylätä oman lapsensa sillä tavalla.

Sick Game Called Life 7. luku

Olin uskotellut itselleni viimeiset kolme kuukautta, että mun perheeni oli kuollut.


Isää mulla ei ollut koskaan ollutkaan, se oli lähtenyt kuultuaan tulevasta lapsestaan. Äiti syytti mun syntymää sen elämän ja unelmien tuhoamisesta, ja haki lohdutusta alkoholista. Se jätti mut yksin himaan ja lähti etsimään elämänsä pelastajaa savuisista kapakoista. Joskus sieltä tarttui mukaan ihan mukavanoloisia ja kunnollisia miehiä, mutta hommat kaatuivat heti kättelyssä äidin musertavaan itsesääliin ja jatkuvaan juomiseen - ei sitä kukaan tervehenkinen jaksanu katsoa kovinkaan pitkään.

Olin neljävuotias kun äiti tapasi Erikin. Ne rakastuivat tulisesti, karkasivat viikon seurustelun jälkeen maistraatissa naimisiin, ja äiti jätti Erikin ansiosta alkoholin kokonaan. Erik oli pienestä pojasta saakka unelmoinut omasta perheestä josta pitää huolta, ja piti mua heti kuin omana poikanaan. Mä rakastuin Erikiin ihan yhtä palavasti kuin äitikin. Pian äiti huomasi olevansa taas raskaana, ja Erikin silmiin syttyi ihan uudenlainen tuli. Se oli saamassa oman lapsen, pojan, joka olisi sen omaa lihaa ja verta. Mä yritin turhaan kilpailla syntymättömän kuninkaan kanssa, me painittiin ihan eri sarjassa, ja vihasin Nikaa koko viisivuotiaan tarmokkuudellani. Erik vaan hymyili mun huomionhakuisuudelleni.


Nika oli vähän päälle puolen vuoden ikäinen kun Erik alkoi yskiä verta. Lääkärit antoivat kaikkensa, mutta lopulta syöpä voitti. Erikin hautajaisissa Nika huusi huutamistaan, itki ja parkui, peittäen alleen papin puheen. Äiti työnsi sen mun syliin, kasvoillaan sydämestä puristava väsymys. 


En ollut koskaan halunnut koskeakaan Nikaan - en voinut sietää häntä. Siinä mä silti istuin, käsissäni vauva, jonka itku vaan yltyi katsellessani sitä. En tiennyt yhtään mitä tehdä tai sanoa; yritin kankeasti keinutella Nikaa sylissäni, mutta se tuntui vaan pahentavan tilannetta. Naapurin täti käski mun mennä ulos odottamaan Nikan kanssa, ja pappi jatkoi puhettaan kävellessäni kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

”Ole hiljaa, idiootti”,tiuskaisin kiukkuisesti, mutta Nika ei lopettanut itkuaan. Se sätki ja potki, puristi kädet nyrkkiin ja huusi kasvot punaisina. Halusin vaan jotenkin hiljentää sen, ja epävarmasti painoin huuleni Joonan suulle. Äiti oli tehnyt niin Erikille aina kun Erik oli ollut vihainen, ja lopulta Erik oli leppynyt ja nauranut. Nika hiljeni välittömästi. Se katsoi mua täysin ilmeettömästi, siniset silmät avonaisina ja suu raollaan. Nyrkkiin puristetut kädet hiljensivät hieman otettaan, ja sätkiminen lakkasi. Kuin varmistaakseni Nikan pysyvän hiljaa, annoin sille uuden suukon, joka kesti pidempään kuin ensimmäinen, ja maistui suolaiselta. Nika hymyili ja jokelsi, enkä edes huomannut hymyileväni itsekin. 

Sick Game Called Life 6. luku

Lensin syöksylaudalla kun kuulin vartijoiden juoksevan ja ampuvan. Yritin ajatella nopeasti. Meidän täytyi päästä huoltotunneleihin, mutta minulla ei ollut avainta ja tiirikointi kestäisi liian kauan. Minun täytyi jotenkin päästä eroon vartijoista, mutta he olivat vain alhaisen tason työntekijöitä tekemässä työtään, he eivät ansainneet kuolemaa.

Silloin muistin kuinka olin ollut huolissaan siitä, että vartijat ampuisivat kaasusäiliöön, ja sain idean.
"Hyppää maahan!",huusin A'ryalle. "Let's make a fuss!" Heitin syöksylaudan kohti vartijoita, ja laudan ollessa yhä ilmassa, kaukana vartijoista, ammuin kaasusäiliötä. Säiliön vety reagoi välittömästi ilman hapen kanssa, ja seurasi valtava räjähdys. Vihelsin, ei ihme ettei syöksylautoja myyty lapsille. He lentäisivät liian kovaa, törmäisivät johonkin ja räjähtäisivät.

Kun räjähdys hiipui, näin että koko tunneli oli tulessa ja kuulin vartijoiden kiroilun, mutta kukaan ei vaikuttanut loukkaantuneen. Juoksimme ovelle, minä tiirikoin lukon (onneksi Frank oli opettanut kuinka se tehdään) ja pääsimme ulos alle kahdessa minuutissa.

Kun olimme vihdoin kävelleet asunnolleni, aloimme keskustella siitä minne menisimme. Echelon halusi mennä Atlantikselle missä äitimme asui, mutta en halunnut vain luopua taistelusta ja paeta. Lopulta päätimme mennä Combat Zoneen. Se oli kaukana keskustasta, siellä oli todella vähän polliseja, ja Janus sanoi saanensa ystäviä asuessaan siellä. 

Näin että Janus salasi jotakin. Miksi hän oli ollut Combat Zonessa? Muistin hänen muutamaa vuotta aiemmin yhtäkkiä lähteneen, ja  tulleen takaisin hirveässä kunnossa. Sen jälkeen hän lopetti huumeiden käytön ja ryhtyi Harlekiiniksi, mutta jokin oli muuttunut hänessä ja Nikassa. Tuntui siltä, että heidän välillään oli jännitettä, ja halusin tietää miksi.

Sick Game Called Life 5.luku

A`rya PoV

 

Olin istumassa sängyllä kun Alex tuli sisään. "Mitä sinä täällä teet?",kysyin. "Tulin pelastamaan sinut, mutta en ole varma kuinka saan sinut ulos. En halua joutua ampumaan kaikkia.",Alex vastasi. "Onko sinulla mikrosiru kuten minulla?" Muistin, että Alexin kollega oli laittanut jotain niskaani ja sanonut että he tietäisivät aina missä olen. "Kyllä, niskassani. Kuinka saat sen pois?"

 

Alex virnisti: "En minä saa, mutta voin tuhota sen mikroaalloilla. Olen pahoillani, tämä tulee sattumaan ja paljon, mutta se ei ole vaarallista."  ja otti muovisen aseen laukustaan. Hän ampui niskaani ja lähes huusin kivusta. Tuntui kuin niskani olisi ollut tulessa, mutta sekunteja myöhemmin se oli ohi, eikä niskassani ollut kuin mitättömän pieni palovamma. "Mitä helvettiä se oli?!",sihisin. 

"Olen pahoillani, tätä ei ole tarkoitettu käytettäväksi ihmisiin. Tämä on edistynyt versio siitä että laitat koulukirjasi mikroon, jotta voit lintsata koulusta ja pelata ARG:tä kaduilla.",Alex sanoi näyttäen nolostuneelta. 

Huokaisin. "Okei, annan anteeksi, mutta lähdetään ulos täältä. Älä sano että meidän täytyy juosta." 

Alex vastasi: "Ei meidän tarvitse, minulla on syöksylauta jonka Frank rakensi, se on tuplasti nopeampi kuin kaupassa myytävät. Toivotaan vain etteivät he ammu polttoainetankkia, tai olemme isoissa ongelmissa. Vai pitäisikö sanoa, isossa räjähdyksessä."

 

 

Sick Game Called Life 4. luku

Janus oli antanut minulle Morpheuksen osoitteen. Morpheus oli Hidden Wikin ylläpitäjä ja myi laittomia aseita ja väärennettyjä henkilöllisyystodistuksia. En oikeastaan pitänyt hänestä. Tarkoitan, että olin kiitollinen hänen sivustaan ja mitä hän kirjoitti Systeemistä oli mahtavaa, mutta tiesin että hän myi aseita palkkatappajille jotka työskentelivät poliitikoille, ja monet yritykset käyttivät hänen rahanpesu palveluitaan.

Kun olin saanut mikroaalto/laser aseen Morpheukselta, aloin pakata pakomatkaa varten. Olin tunkemassa itse rakentamaani läppäriä, radiopuhelinta ja rahoja reppuun kun joku koputti oveen. “Hei, voidaanko mää ja mun veljeni tulla teidän mukaan? Mun täytyy saada Nika turvaan meidän vanhemmilta.”, Janus sanoi ovelta. Hänen takanaan piileskeli laiha 11-vuotias poika, jolla oli vaaleat kiharar hiukset. Pojan silmissä näin surua ja tuskaa, mutta myös lämpöä ja rohkeutta. 

Se ei yllättynyt minua, ottaen huomioon mitä hänelle oli tapahtunut, mutta mikä yllätti minut oli kärsivällisyys ja ymmärrys jonka näin. Se ei ollut yleistä aikuisillakaan, puhumattakaan hänen ikäisestä pojasta. Sitten ymmärsin, hän oli Enkeli. 

Vuoden 2030 "Enkelten Kapinan" jälkeen Enkelit olivat saanet ihmisoikeutensa eikä ketään pidetty enää orjana. Nykyään oli lähes mahdotonta erottaa kuka oli Enkeli, paitsi persoonallisuuden perusteella, sillä suurin osa käytti lääkkeitä jotka estivät heidän siipiään kasvamasta. 

“Tottakai voitte, nähdään huomenna täällä, okei?”

Seuraavana päivänä töissä olin todella hermostunut. Olin varma, että työkaverini tiesivät mitä aioin tehdä, ja minä hetkenä tahansa vartijat tulisivat ja ottaisivat minut kiinni. Kun kello vihdoin tuli kaksi, lähdin helpottuneena työpisteestäni. Kävelin maanalaisia käytäviä pitkin lukitulle ovelle, jonka takana A`ryaa pidettiin. Huoneeseen pääseminen oli helppoa, mutta kuinka saisin hänet ulos?

Sick Game Called Life 3.luku

Lukiossa tapasin Frankin, kömpelön ja maanisen nörtin, josta pian tuli paras ystäväni. Hänellä oli ollut kasvupyrähdys kesällä ja oli todella kömpelö pitkien käsien ja jalkojensa kanssa, mutta hän oli myös paras tietokonepelaaja New Yorkissa, ja voitti jopa ammattipelaajat. Ehkä hän voisi olla maailmanmestari, jos hän ei olisi lopettanut kilpailemista vain 3 vuotta myöhemmin, kun hän kyllästyi julkisuuteen ja kiinnostui pelisuunnittelusta. 

 Hän rakasti yhä virtuaalipelejä ja oli opettanut paljon minulle ja siskolleni Echelonille. Muutaman viime kuukauden ajan olimme pelanneet peliä nimeltä Never Trust Anyone Over 25. Pelissä pelaajat taistelevat vallan väärinkäytöksiä ja internet valvontaa vastaan ja kehittävät parempia järjestelmiä, kuten Projekti Koulut ja resurssipohjainen talous. 
Pelaajat myös etsivät ja jakavat tietoa Deep Webissä, jakavat musiikkia, kirjoja, pelejä ja ohjelmia ilmaiseksi, ja käyttävät haktivismia ja vakoilulaitteiden häirintää päihittääkseen NSA:n. Paras osa peliä oli, että sitä ei pelata vain pelisivulla, vaan myös ympäri nettiä ja tosielämässä. 



Kolme päivää myöhemmin, kun olimme pelaamassa ja syömässä nachoja, sain soiton armeijan laboratoriosta. "Mikä on ongelma? Minulla on vielä neljä päivää vapaata töistä", kysyin. "Olen pahoillani herra Foster, mutta meillä on ongelmia hybridin kanssa. Hän on fyysisesti ja henkisesti täysin kehittynyt, mutta kieltäytyy suorittamasta tehtäviään simulaatiossa. Voitko tulla ja korjata hänet?" Minulla ei tietenkään ollut muuta vaihtoehtoa kuin sanoa kyllä, yhtä kaikki olin vasta opiskelija. 

"Hei ..", aloin kysyä, kunnes tajusin etten tiedä hänen nimeään. "Mikä sinun nimesi on?" 
"Olen A`rya", hän sanoi virnistäen, mikä näytti melko pelottavalta hänen pitkien, käärmemäisten hampaidensa vuoksi. "No niin A`rya, kuulin että sinulla on ollut ongelmia komentajien kanssa. Miksi et suorittanut tehtäviäsi simulaatiossa?"

  "Miksi tappaisin miehen joka ei ole koskaan satuttanut minua, vain koska he käskevät? En edes tiedä, keitä he ovat, en varmasti pidä heitä parempina ihmisinä. He ehkä loivat minut, mutta he eivät omista minua, eikä minulla ole osaa heidän sodassaan." Silloin ymmärsin että hän oli hyvä ihminen, enkä halunnut tehdä hänestä murhaajaa. Mutta hän oli liian älykäs ja vaarallinen, he eivät antaisi hänen mennä. Minun täytyi pelastaa hänet.

 

Sen jälkeen kun lähdin töistä, aloin suunnitella mitä tarvitsisin pelastaakseni hänet ja paetakseni. Minulla oli jo syöksylauta, tainnutuskaasua ja USB-tikulle tallennettu hakkerointiohjelma, jolla voisin avata sähköisiä lukkoja, mutta tarvitsin rahaa ja jonkinlaisen aseen. Rahan saaminen oli helppoa, Frankilla oli paljon Bitcoineja, joten minun täytyi ainoastaan mennä automaatille joka vaihtoi niitä käteiseksi. Sitten menin tapaamaan ystävääni Janusta, joka oli Harlekiini.

 NTAO25:ssä on kahdenlaisia jäseniä. Polunraivaajat kuten minä, Frank ja Echelon kehitämme parempia järjestelmiä ja levitämme tietoa, kun taas Harlekiinit ovat eräänlaisia henkivartijoita. He suojelet nuoria jäseniä jotka eivät vielä ymmärrä totuutta valvonnasta ja Systeemistä, sekä aktivisteja mielenosoituksissa. Nimet tulevat John Twelve Hawksin kirjoista, joista tuli 40-luvulla oikeita kulttiklassikoita, varmaankin koska ihmiset huomasivat elävänsä kirjojen kuvaamassa maailmassa. 

Sick Game Called Life 2. luku

Tuijotin sairaalasänkyä, jossa "nainen" nukkui. Sitä tuskin voi kutsua ihmiseksi: sillä oli pitkät, suusta tulevat myrkkyhampaat, täydellinen luusto ja lihakset, puhumattakaan siivistä ja skorpionin piikistä. Yhtäkkiä nainen heräsi, ja näin hänen kissamaisten silmien laajenevan kauhusta. Se huusi, pystymättä puhumaan, ja lääkärit kiirehtivät rauhoittamaan häntä. Lopulta he onnistuivat viemään hänet tuoliin, joka lataisi kaiken tiedon hänen aivoihinsa, ja tekisi hänestä sen vaarallisen aseen jonka pyrimme luomaan.

Oma osuuteni oli ohi, ja he antoivat minulle viikon vapaata töistä, joten Frank päätti lintsata loppupäivän ja juhlia. Otimme suurnopeusjunan keskustaan ja ostimme pitsan matkalla sarjakuvamyymälään, jossa Frank joskus työskenteli. Miksi menimme sinne? No, henkilökunnan huoneessa oli portaat maanalaisiin tunneleihin ja meidän huoneistomme oli juuri sarjakuvamyymälän alapuolella.

Frank oli elänyt koko elämänsä Tunneleissa, koska hänen vanhempansa halusivat isomman asunnon kuin mihin heillä olisi ollut varaa maanpinnalla, ja siellä oli myös paljon puhtaampi ilmaa ja turvallisempaa. Hän oli viettänyt suurimman osan lapsuudestaan lukien sarjakuvia ja pelaten tietokonepelejä. Siskoni Echelon ja minä olimme eläneet hyvin erilaisen elämän.


Olimme asuneet ympäri Yhdysvaltoja ja olimme kotiopetuksessa, ja sen jälkeen kun täytin seitsemän, (Echelon oli yhdeksän siihen aikaan), muutimme ympäri äitimme mukana, joka työskenteli kestävän kehityksen hankkeissa. Asuimme Meksikossa, Brasiliassa, Indonesiassa, Intiassa ja jopa Afganistanissa, ja opimme asioita joita ei voi oppia koulussa, kuten alkuperäiskansojen kieliä, mytologiaa, taistelulajeja, parkouria ja leijataistelua. Ollesssani 15 ja palatessani Yhdysvaltoihin, minulla oli paljon enemmän tietoa kuin keskimääräisellä lukiolaisella.

Sick Game Called Life 1. luku

Alex käveli kampuksella ystävänsä Frankin kanssa. Tai oikeastaan Frank lensi syöksylaudallaan, säikäyttäen muita opiskelijoita, mutta hän vain nauroi heidän vihaisille katseille. Tänään hän oli maaninen, eikä mikään saisi häntä käyttäytymään kuten aikuinen.  Alex oli oikeastaan hieman kateellinen hänen huolettomasta mielialasta.

Hän oli huolissaan siitä, mitä oli tapahtumassa armeijan laboratoriossa, jossa hän työskenteli. He olivat onnistuneet luomaan hybridi eläimiä, joilla oli geenejä ainakin kymmeneltä eri eläimeltä, ja hän pelkäsi, että he käyttävät samaa tekniikkaa ihmisiin, luoden jonkinlaisia super-sotilaita. Normaalisti yksikään opiskelija ei olisi saanut työskennellä täällä, varsinkin kun hänellä on ystäviä Tunneleissa, mutta Alex oli yksi lupaavimmista opiskelijoista yliopistossa, ja laboratorio oli paras paikka oppia geenimuuntelusta ja kantasoluista, joten täällä hän opiskelisi kaksi viimeistä vuotta.

Frank opiskeli pelisuunnittelua, joten Alex vilkutti punahiuksiselle ystävälleen ja sopi tapaavansa hänet kirjastossa lounaalla. Alex käveli laboratoriolle, portti luki hänen mikrosirunsa, ja sen jälkeen kun hän antoi sormenjälkensä, se päästi hänet sisään. Tiimi oli onnistunut kasvattamaan toimivat aivot kantasoluista muutama päivä sitten, ja tänään he tulostaisivat hybridi ihmisen bioprintterillä ja liittäisivät aivot vartaloon, toivottavasti onnistuen herättämään se eloon.

Sick Game Called Life, prologi

"Janus muistaa yhä viimeisen kerran kun hän kävi marketissa, ennen kuin yhteiskunnasta tuli se painajainen missä me elämme. Hän oli 17-vuotias, kuluneissa ja reikäisissä vaatteissa, ja ollut puolitoista vuotta kuivilla. Myyjän ja muiden asiakkaiden arvostelevat katseet saivat hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi ja mitättömäksi, ja hän halusi päästä nopeasti pois. Janus ryhtyi kaivamaan lompakkoaan esiin, mutta ei hermostuksissaan muistanut minne oli sen laittanut. Muut asiakkaat alkoivat hermostua, ja eräs keski-ikäinen ja keskiluokkainen mies mutisi kuuluvasti: “Että pitääkin tuollaisia tunareita sietää, pysyisivät vaan siellä tunneleissa missä asuvatkin. Onneksi tännekin saadaan kohta ne mikrosirulla toimivat kassat, ei tarvitse enää jonottaa kenenkään sekopään takana.” Mies oli ylipainoinen ja kärsi alkavasta kaljuuntumisesta, 40-luvulla ei vielä tiedetty mitään geenihakkeroinnista ja lapsilla oli satunnaiset geenit, toisin kuin nykyajan täydellisillä desing-vauvoilla. Lopulta Janus löysi lompakkonsa, kassin pohjalta tietenkin, ja alkoi pakkaamaan ostoksia hammasta purren. Onneksi tämä oli viimeinen kerta kun hän kävisi marketissa, viikon kuluttua voimaan astuisi laki, joka tekisi mikrosiruista pakollisia, eivätkä he jäisi yhteiskuntaan jossa heillä ei olisi lainkaan vapautta tai yksityisyyttä."

Unohdetut: Epilogi

Epilogi

5 vuotta myöhemmin

Alex ja Luka istuivat sylikkäin erään talon rappusilla entisessä Angel Cityssä, kun Nika hiipi heidän taakseen ja heitti heitä vedellä täytetyllä ilmapallolla. Luka hyppäsi pystyyn huutaen “Penteleen kakara!” ja lähti ajamaan Liamia takaa nauraen. “En mä ole kakara, mähän täytin 18 kuukausi sitten!”,Liam protestoi, saaden kaikki nauramaan. “Voi pikkuinen, ei aikuisuus ole kiinni iästä vaan kypsyydestä,” Nick vastasi “Vaikka kyllä mäkin ihan täys kakara olen.” Ja kuin todistaakseen sen, nappasi Liamia vyötäröstä ja nosti huitovan pojan olkapäälleen.

“No niin lapset, rauhoitutaanpas nyt. Aika lähteä töihin!”, Bill sanoi vitsaillen opettajan äänellään. Bill, Liam ja Nick (joka opiskeli psykologiksi) kävelivät kaupungin läpi kohti koulua. Kaupungissa ei enää asunut yhtä paljon Enkeleitä kuin ennen, he olivat saaneet töitö ja perustaneet perheet ympäri maata. Kaupunki ei ollut kuitenkaan kuollut, sillä siitä oli tullut maailman ensimmäinen raha-vapaa kaupunki. Kaupungissa hyväksytään myös aikuisten välinen insestinen suhde (mikäli molemmat osapuolet ovat myöntyväisiä suhteeseen) ja moniavioisuus, sekä tarjotaan suhteessa oleville tukea ja suojelua, tarvittaessa jopa puolustetaan oikeudessa. Tämä on houkuttanut kaupunkiin asukkaita, kuten myös lasten opetus Unschooling filosofian mukaan. Monet vastustavat valtion koulujen aivopesua ja valehtelua, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta opettaa lapsiaan itse.

Tom suuntasi rakennustyömaalle kaupungin toiselle laidalle, ja Luka ja Alex, jotka työskentelivät kotona, jäivät istumaan aurinkoiselle kuistille kahdestaan. He olivat onnellisen tietämättömiä öljyn kulumisesta loppuun, valtion ylivelkaantumisesta ja dollarin romahduksesta, katastrofeista jotka häämöttivät tulevaisuudessa, ja johtaisivat uuteen painajaiseen.

Unohdetut on nyt valmis! Mitä piditte? Tarina jatkuu "Sick Game Called Life" kertomuksessa, tosin uusilla hahmoilla :)

Unohdetut 21.luku

Seisoin ase kädessä, valmiina ampumaan, kun huomasin 13-vuotiaan pojan mielenosoittajien joukossa ja järkytyin. Vaikka hänellä oli arpi poskessaan, suupielestä korvaan, tunnistin hänet serkukseni joka oli viety kolme vuotta aiemmin. Mutta eikö hänen pitänyt olla jossakin instituutissa, jossa hänet yritettiin parantaa ja jossa hän työskenteli yhteiskunnan hyväksi? Miksi hänellä oli arpi? Mitä hänelle oli tapahtunut? Vähitellen aloin ymmärtää, kuin mielestäni olisi vähitellen poistunut sumu.

Totuus, jonka olin aina tiennyt mutta kieltäytynyt näkemästä, iski minua suoraan kasvoille. Pudotin aseeni ja hautasin kasvot käsiini itkien. Muutkin sotilaat näyttivät ymmärtävän saman asian, ja pian lähes kaikki olivat pudottaneet aseensa. Taistelu, pelko ja kidutus oli vihdoin ohi. Mutta mitä seuraavaksi tapahtuisi?

Seuraavina päivinä Angel Friends Society lähetti Enkeleiden haastatteluja televisiosta, ja muutamassa päivässä lähes kaikki amerikkalaiset olivat heidän puolellaan. Viikkoa myöhemmin viranomaiset antoivat viimein periksi, erosivat ja Enkelit vapautettiin. Mr. Shadows piti Washingtonissa puheen, joka näytettiin myös suorana televisiosta:

“Viime viikolla avasimme silmämme ja näimme julman maailman, maailman missä lapsia myydään ja pidetään orjina. Mutta minä tidän että me pystymme toimimaan paremmin. On aika uudelle yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle, joka perustuu yhteistyöhön ja demokratiaan, ei määräyksiin ja kontrolliin. Yhteikunnalle ilman voittajia ja häviäjiä, yhteiskunnalle jossa ihmiset huolehtivat ja kunnioittavat toisiaan. Koskaan enää ei yhtäkään ihmistä pidetä orjana tai kohdella alempiarvoisena. Koskaan enää ei ketään käytetä välineenä rahan tai vallan hankkimiseksi. Koskaan enää me emme sulje silmiämme toisten kärsimykseltä tai anna pelon ja vihan sokeuttaa meitä.”

Unohdetut 20. luku

Katsoin edessäni seisovia sotilaita, mutta vaikka he olivatkin paljon paremmin aseistautuneita kuin me, en ollut peloissani. Minulla ei ollut mitään menetettävää, olin valmis kuolemaan vapauden ja paremman yhteiskunnan puolesta. En ollut enää pitkään aikaan ollut viaton ja puhdas niin kuin Enkelit tavallisesti olivat.

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin huomannut selässäni höyheniä ja kertonut niistä vanhemmilleni, kuvitellen että he olisivat auttaneet ja suojelleet minua, mutta sen sijaan he olivat kauhistuneet ja kiidättäneet minut viranomaisille. Vanhempani olivat aina olleet ihannekansalaisia: työskennelleet ahkerasti valittamatta pienestä palkasta, uskoneet kaiken mitä uutisissa kerrottiin eivätkä koskaan kyseenalaistaneet mitään, edes viihdettä tai kuluttamista. Näin jälkikäteen ajateltuna vanhempieni toiminta tuntui itsestäänselvältä, valtion propaganda oli hämärtänyt heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä ja he luulivat toimivansa oikein, niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin.

Jouduin koulutukseen missä meidän tahtomme murrettiin. Saatoimme olla päiväkausia ilman ruokaa tai unta, minkä lisäksi meitä pahoinpideltiin ja nöyryytettiin jatkuvasti. Sitä helvettiä kesti kolme kuukautta ja luulin ettei mikään voisi olla pahempaa, mutta olin väärässä. Koulutuksen jälkeen minut myytiin jollekin paikalliselle poliitikolle, joka käytti minua hyväkseen.

Jäätyäni ensimmäisen kerran verta vuotavana ja itkien makaaman kellarin lattialle, jotain särkyi sisälläni. Muut ihmiset olivat jo kauan sitten hylänneet ja unohtaneet minut, mutta nyt minäkin kadotin itseni. Sen päivän jälkeen olin tyhjä, tuijotin vain eteenpäin pystymättä puhumaan. En tuntenut mitään, tehtiin minulle mitä tahansa, oli kuin olisin eksynyt pääni sisälle.

En varmasti olisi säilynyt hengissä pitkään ellei toinen, noin 14-vuotias poika, olisi ruokkinut ja huolehtinut minusta. Lopulta, luultavasti muutaman kuukauden kuluttua, meidät pelastettiin ja vietiin Angel Cityyn, missä olin vuosien kuluessa vähitellen toipunut. En silti koskaan tulisi ehjäksi tai voisi unohtaa mitä minulle oli tehty. Nyt oli tullut minun aikani kostaa.