Unohdetut: Epilogi

Epilogi

5 vuotta myöhemmin

Alex ja Luka istuivat sylikkäin erään talon rappusilla entisessä Angel Cityssä, kun Nika hiipi heidän taakseen ja heitti heitä vedellä täytetyllä ilmapallolla. Luka hyppäsi pystyyn huutaen “Penteleen kakara!” ja lähti ajamaan Liamia takaa nauraen. “En mä ole kakara, mähän täytin 18 kuukausi sitten!”,Liam protestoi, saaden kaikki nauramaan. “Voi pikkuinen, ei aikuisuus ole kiinni iästä vaan kypsyydestä,” Nick vastasi “Vaikka kyllä mäkin ihan täys kakara olen.” Ja kuin todistaakseen sen, nappasi Liamia vyötäröstä ja nosti huitovan pojan olkapäälleen.

“No niin lapset, rauhoitutaanpas nyt. Aika lähteä töihin!”, Bill sanoi vitsaillen opettajan äänellään. Bill, Liam ja Nick (joka opiskeli psykologiksi) kävelivät kaupungin läpi kohti koulua. Kaupungissa ei enää asunut yhtä paljon Enkeleitä kuin ennen, he olivat saaneet töitö ja perustaneet perheet ympäri maata. Kaupunki ei ollut kuitenkaan kuollut, sillä siitä oli tullut maailman ensimmäinen raha-vapaa kaupunki. Kaupungissa hyväksytään myös aikuisten välinen insestinen suhde (mikäli molemmat osapuolet ovat myöntyväisiä suhteeseen) ja moniavioisuus, sekä tarjotaan suhteessa oleville tukea ja suojelua, tarvittaessa jopa puolustetaan oikeudessa. Tämä on houkuttanut kaupunkiin asukkaita, kuten myös lasten opetus Unschooling filosofian mukaan. Monet vastustavat valtion koulujen aivopesua ja valehtelua, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta opettaa lapsiaan itse.

Tom suuntasi rakennustyömaalle kaupungin toiselle laidalle, ja Luka ja Alex, jotka työskentelivät kotona, jäivät istumaan aurinkoiselle kuistille kahdestaan. He olivat onnellisen tietämättömiä öljyn kulumisesta loppuun, valtion ylivelkaantumisesta ja dollarin romahduksesta, katastrofeista jotka häämöttivät tulevaisuudessa, ja johtaisivat uuteen painajaiseen.

Unohdetut on nyt valmis! Mitä piditte? Tarina jatkuu "Sick Game Called Life" kertomuksessa, tosin uusilla hahmoilla :)

Vialliset 6. luku

Viimeiset kolme viikkoa me oltiin harjoiteltu vallankumousta varten. Jonas ja sen kaverit oli pitänyt meille parkour-tunteja, ja jo ensimmäisellä tunnila me oltiin yllätetty ne meidän taidoilla, mä ja Bill oltiin nimittäin harrastettu parkouria jo 15-vuotiaasta asti. Nickin ja Liamin ensi yrityksistä me kaikki saatin hyvät naurut, skeittauksessa ei käsilihakset paljon vahvistu, eikä ne siksi onnistunut tehdä edes helpoimpia liikkeitä. Ruumiin hallinta niillä oli kuitenkin hyvä, ja kahden viikon parkourtreenien ja kylässä työskentelyn jälkeen ne ei enää ollut paljon meitä huonompia.

Jo muutaman päivän jälkeen me huomattiin kuinka ystävällisiä kaikki oli, ja kysyttiin siitä Thomasilta. “Ettekö te anna epäystävällisten ihmisten muuttaa tänne, vai tästä hippimäisestä elämäntavastako se johtuu?” Jonas nauroi: “Ei, se johtuu Enkeleistä. Ne on luotaisesti viattomia ja rehellisiä, kuin pienet lapset, se vaan ei katoa niistä aikuisenakaan, ja tuntee myötätuntoa voimakkaammin kuin me ihmiset. Kun tähän yhdistetään vielä se, että ne näkee valheiden ja teeskentelyn taakse, ja ymmärtää jo nuorina tätä maailmaa paremmin kuin useimmat, ei ihme että viranomaiset pelkää niitä. Jos Enkelten tahtoa ei murrettaisi niiden kamalalla kohtelulla, ne olisi jo vuosia sitten saanut monet avaamaan silmänsä. “, hän sanoi surullisena.

Jos Enkelit olikin viattomia kuin lapset, samaa ei voinut sanoa kaikista. Mä rehellisesti sanoen pelästyin kuin mä näin miehet jotka opetti meille itsepuolustusta ja aseiden käsittelyä ensimmäisen kerran. Ne oli yhtä lukuun ottamatta noin 190 senttisiä, lihaksikkaita ja täynnä tatuointeja, ja mä olin ällistynyt miten Nick tuli heidän kanssaan juttuun niin hyvin, kunnes mulle selvisi että eräs heistä oli Radio Pathfinderin juotaja Mr. Shadows, joka oli haastatellut häntä ja lähettänyt hänelle matkaliput tänne. Päivien kuluessa me kuitenkin tutustuttiin paremmin, ja lopulta Brianista, Jimmystä, Mattista, Johnnysta ja Zackystä tuli yksiä mun parhaista ystäviä koskaan.

Vialliset 5. luku

Nousimme autosta, ja hetken kaikki vain katselivat toisiaan tietämättä mitä tehdä, kunnes eräs nuorista, suunnilleen ikäisemme poika, puhkesi nauruun. “Tervetuloa Angel Cityyn, ja anteeks äskeinen, meille ei kauheasti tule vieraita”, hän sanoi naurahtaen “Mutta tulkaa mukaan, mä olin just menossa päivälliselle, ja aamuset tulokkaatkin on varmaan vielä meillä.”

Me seurattiin poikaa kylän toiselle laidalle, ja matkalla me huomattiin että lähes kaksi kolmesta kylän asukkaista oli Enkeleitä, suurin osa iältään 10-25 vuotiaita. Joka puolella rakennettiin taloja ja raivattiin kavimaita, vaikka monet olivatkin jo palaamassa koteihinsa. “Kuinka paljon teitä täällä oikein asuu? Mä kuvittelin että AF-society on ihan pieni järjestö.”, kysyin ällistyneenä. Mä olin odottanut näkeväni muutamia kymmeniä ihmisiä asumassa pienissä mökeissä, mutta tämä oli melkein kuin pieni kaupunki.

Sisälä talossakin oli joukko ihmisiä, ja eräs miehistä huudahti meidät nähdessään: “Hei Jonas, lisää vieraitako sä tuot? Tulkaa istumaan!” Istuttuamme pöytään ja saatuamme eteemme lautaselliset kasvisruokaa, mies ojensi kätensä. “Mä olen Jake, ja tässä on mun poikani Jonas, tervetuloa Angel Cityyn. Keitäs te ootte?” Mä vilkaisin Billiä ja kaikkia pöydän ympärillä istua ihmisiä, jotka katselivat meitä uteliaana, ja mutisin kiusaantuneena huomiosta: “Tom ja Bill, me ollaan kaksoset.”

“No, hauska tutustua Tom ja Bill”, mies vastasi naurahtaen. “Te ootte varmaan vielä aika hämmentyneitä, joten annetaan Thomasin selittää asioita, ja päätetään sitten mitä tehdään.”

Vialliset 4. luku

Kesäloma oli alkanut, ja eilen Jenny, erään Brooklynissa sijaitsevan nuorisokeskuksen ohjaaja ja meidän hyvä ystävämme, jonka me tiesimme työskentelevän AF- societylle, oli kertonut (varmistettuaan ensin ettei lähellä ollut valvontakameroita) järjestön pitävän majaansa keskellä Arizonan autiomaata. Sen jälkeen kun olimme ostaneet kartan, ruokaa ja muutaman CD-levyn matkaa varten, tankanneet auton ja hyvästelleet ystävämme, meillä oli enää yksi asia tehtävänä: sirujen poisto.

Nykyään lähes kaikilla oli siru käsivarressaan ihon alla, sillä ilman sitä ei saanut pankkitiliä, sairasvakuutusta tai asuntoa. “Ehkä meidän ei pitäisikään tehdä tätä. Emmekö voisi hankkia jostain töitä vaikka siivoojina?”, Bill kysyi. Tiesin ettei hän ollut tosissaan, me emme kestäisi siivoojina viikkoakaan. Hän oli peloissaan, ja ymmärsin sen. Kun ottaisimme sirut pois, olisimme valvovan Verkon, mutta myös turvaverkon ulkopuolella, eikä takaisin olisi enää paluuta.

Tein pienen viillon Billin käsivarteen, otin sirun pois ja kiedoin siteen hänen kätensä ympärille. Haava ei ollut kovin iso, mutta arpi siitä todennäköisesti jäisi. Kun Bill oli poistanut minun siruni ja toipunut veren näkemisen aiheuttamasta huonosta olosta, lähdimme ajamaan kohti pohjoista Arizonaa.

Me ajettiin kierrellen pikkuteitä pitkin, välttäen tietullit ja poliisien kamerat, ja nukuttiin matkan varrella autossa. Motelleihin meillä ei ollut varaa, ja tuskin me huonettakaan oltaisiin saatu, ala-ikäisinä ja ilman henkilöllisyystodistusta. Kiertelystä johtuen matka kesti kaksi päivää kauemmin, ja me kiitettiin Jennyä rahoista jotka se oli antanut, sillä bensaa kului paljon, eikä me luottokorttejakaan voitu käyttää, sillä jokaisesta korttiostosta jää merkintä tietokantaan, emmekä me todellakaan halunneet kenenkään pystyvän jäljittämään meitä.

Lopulta viidennen päivän iltana, ajaessamme pientä autiomaatietä, edessämme levittyi laakson täydeltä taloja aurinkopaneelit katollaan, kasvihuoneita ja nauravia lapsia. Ero oli valtava verrattuna maailman josta olimme juuri tulleet, maailmaan täynnä valvontaa ja epäluuloa. Ensimmäistä kertaa ymmärsin mitä vapaus todella tarkoittaa.

 

Vialliset 3. luku

Tajusin että Vialliset, Outlaws of love ja Dream that never come true kuuluvatkin samaan, paljon laajempaan tarinaan, joten suosittelen lukemaan tähän menessä julkaistut osat kyseisistä tarinoisista. Kommentteja kaivataan :)

Kävelimme hämärässä kaupungissa Billin kanssa, kello oli jo kymmenen ja oli korkea aika mennä pois kaduilta, mutta kumpaakaan ei huvittanut palata ahtaaseen autoomme. Ensimmäisen kuukauden olimme asuneet ystäviemme luona, mutta vaikka he olivatkin toivottaneet meidät lämpimästi tervetulleiksi, muutaman päivän kuluttua kaikkien hermot alkoivat kiristyä ja tajusimme että oli aika lähteä. Kaksi viikkoa sitten olimme sanoneet hyvästit Frankille ja hänen perheelleen, vain tajutaksemme ettei meillä ollut enää ketään jonka luokse mennä. “Missä me nyt nukumme, metroasemallako?”, Bill kysyi huokaisten. “Ei, se on liian vaarallista. Meidän täytyy nukkua minun autossani”, sanoin peittäen huoleni. Minun täytyi olla vahva Billin vuoksi.

Yhtäkkiä humalainen huuto herätti minut ajatuksistani ja tajusin neljän tuskin minua ja Billiä vanhemman miehen kävelevän meitä kohti. “Vitun hintit, painukaa sinne mistä tulittekin! Kukaan ei halua teitä tänne!”, vaalea hiuksinen mies huusi, ja hetken päästä hän seisoikin aivan edessämme, silmät täynnä vihaa ja inhoa. En kuitenkaan ollut peloissani, vaan vihainen ja kyllästynyt ihmisten hyljeksyntään. “Me emme ole homoja, eikä Bill ole poikaystäväni vaan veljeni”, sanoin pettävän rauhallisesti ja kun miehen kasvoilla välähti pelko, luulin hänen nähneen silmissäni jotain mikä oli säikyttänyt hänet. Kääntyessäni näin kuitenkin Billin pitävän kädessään saksia.

“Miksi sulla on sakset mukana? Ethän sä ole alkanut taas viilteleen itteesi, sä lupasit vuosi sitten ettet sä enää koskaan tee niin!”, huusin Billille turhautuneena. “Mä oon pahoillani, mutta mä en kestä tätä enää! Mitä jos me ei koskaan löydetä paikkaa missä me ollaan turvassa, paikkaa minne meidät hyväksytään?”, Bill kysyi katsoen minua silmiin, ja mietin mistä lähtien hänellä oli ollut vanhan ihmisen silmät. Hän toi mieleeni Enkelit uutisissa, lapset jotka olivat kokenneet liikaa pahaa aivan liian nuorina.

Vialliset 2. luku

“Tom, eihän kukaan ole satuttanut sinua?” Bill kysyi hädissään. “Mä..Mä rakastan sua”, kuiskasin hiljaa, pystymättä katsomaan veljeeni. Yhtäkkiä Bill halasi minua tiukasti ja huokaisi: “Voi Tom, mä luulin että jotain kamalaa oli tapahtunut. Ei sulla ole mitään syytä itkeä, mä en voisi koskaan hylätä sua. Itseasiassa mä olen rakastanut sua jo kauan, mutta pelkäsin kertoa siitä, koska olin varma ettet voisi koskaan tuntea samoin”, ja katsoi minua hymyillen. Istuin hiljaa, pää Billin olkapäällä, ja olin taas onnellinen. Hetken päästä hän kuiskasi korvaani, naurua äänessään: “Sä oot ehkä maailman söpöin veli.”

Mä istuin sohvalla katsomassa televisiota kiinnittämättä oikeastaan edes huomiota ohjelmaan. Bill istui sylissäni puokiksi nukahtaneena ja leikki hiuksillani, kun takaamme kuului kova kolahdus ja särkyvän lasin helinää. Hyppäsin pystyyn ja suojasin vaistomaisesti Billiä vartalollani, ennen kuin tajusin sen olleen äiti, joka nyt tuijotti meitä kalpeana, ostoskassin sisältö lattialle levinneenä.

“Hei äiti, eikö sun pitänyt päästä töistä vasta tunnin päästä?”, kysyin peläten mitä äiti aikoi tehdä. Hän oli varmasti nähnyt Billin istumassa sylissäni, ja hänen reaktiostaan päätellen mitään hyvää ei ollut odotettavissa. Äiti ei ollut koskaan ollut erityisen suvaitsevainen, ja siksi olimmekin päättäneet että salaisimme suhteemme, kunnes lukio kahden kuukauden kuuluttua päättyisi.      “Pojat, minä en suvaitse tuollaista käytöstä kotonani. Te ette ole enää poikiani ja toivon etten näe teitä täällä huomisaamuna”, hän sanoi katsoen meitä vihaisena ja halveksien.

Katsoin pelästyneenä Billiä, me olimme vain kaksi nuorta, eihän meillä ollut edes rahaa tai työtä.

Minne me voisimme mennä?

I've been here waiting for

something to live and die for
Let's run and hide.

Out of touch
out of time,
Just get lost without a sign.
As long as you stay by my side

In your shadow I can shine..

Vialliset

En tiennyt missä vaiheessa olin alkanut rakastaa Billiä. Yhtenä päivänä olin vain huomannut kuinka suloinen hän oli hymyllessään, kuinka kauniit hänen silmänsä olivat, kuinka herkkä ja silti rohkea hän oli. Ihastuin häneen päivä päivältä enemmän, ja joskus kun hän katsoi minua olin varma että hän tunsi samoin. “Hei, kuulitko sä mitä toi ope sanoi? Se puhuu aina videon päälle niin ettei kukaan kuule”,Bill kuiskasi suoraan korvaani, käsi olkapäälläni. Värähdin tuntiessani hänen hengityksensä ihollani, ja luulen hänen tunteneen sen, sillä hetken hän katsoi minua, muttei sanonut mitään, ja pian olin varma että olin vain kuvitellut sen.

Makasin sängylläni ja kuuntelin Billin hengitystä joka kuului huoneen toiselta puolelta, vaikkei hänestä hämärässä näkynytkään kuin peittokerä ja tyynylle levinneet mustat hiukset. Toivoin että voisin nukahtaa Bill sylissäni, suudella häntä ja kuiskata rakastavani. Mutta en voinut, hän alkaisi inhoamaan minua ja karkottaisin hänet luotani. Ja vaikkei pitäisikään, en voisi tahria pikkuveljeäni, hänen ei pitäisi joutua kokemaan muitten halveksuntaa.

Olin vältellyt veljeäni jo lähes kahden viikon ajan, istunut olohuonessa koneella tai kuuntelemassa musiikkia sen sijaan että olisimme jutelleet huoneessamme tuntitolkulla ja kertoneet kaikkein turhimmat jutut ja kipeimmät salaisuudetkin, kun Bill tuli kysymään oliko hän loukannut minua. “Et ole puhunut minulle moneen päivään”, hän sanoi hiljaa ja hänen surullinen katseensa satutti minuakin.”En mä sulle vihainen ole”, naurahdin, enkä voinut katsoa häntä silmiin. “Mikä sulla sitten on hätänä? Sä tiedät että voit kertoa mitä vain, mä kuuntelen aina.”

Tajusin, että Bill oli huolissaan minusta, ehkä ikävöikin minua, ja se kaikki oli liikaa. Kaikki se suru, tuska ja pelko mitä olin pitänyt sisälläni purkautui ja kyyneleet alkoivat valua kasvoillani hiljaa.

 

What if I wanted to break

Laugh it all off in your face

What would you do?
What if I fell to the floor

Couldn't take all this anymore

What would you do, do, do

What if I wanted to fight
Beg for the rest of my life
What would you do?
Look in my eyes
You're killing me, killing me
All I wanted was you