Sick Game Called Life 16. luku

Puoli vuotta myöhemmin äiti pääsi vankilasta, kai sitä säälitiin ja oikeastaan sen ainoa rikos oli olla tekemättä mitään. Silti mä en käsittänyt kuinka se saattoi saada Nikan huoltajuuden vaikkei Nika luottanut siihen sitäkään vähää mitä muhun eikä suostunut puhumaan tai kuuntelemaan äitiä. Jo viikossa tuli selväksi ettei se toiminut. Nika ei totellut äitiä lainkaan ja pyöri kaupungilla iltamyöhään ellen mä pyytänyt sitä kotiin ja joskus siitä huolimatta. Äiti kohteli mua edelleen kuin aavetta, ellei huutanut mulle Nikan käytöksen vuoksi.

Koulussa, jota mä olin käynyt jo kolme kuukautta, mä kohtasin huutelua, naureskelua, päälle syljeskelyä ja hakkaamista kahden edestä. Mä en välittänyt mitä ne musta ajattelivat, ne halveksivat mua tuntematta mua, tietämättä mitä mä olin kokenut, mutta Nikaa mä en antanut niiden satuttaa.

Ei luokkakaverit olleet ainoita jotka antoi mulle mustia silmiä ja murtuneita neniä ja kylkiluita. Äiti ei tietenkään ollut lopettanut kapakoissa juoksemista ja toi kotiin samanlaisia sairaita sekopäitä kuin ennenkin, ei kai sitä ketkään muut edes katsoisi. Äiti piti niitä unelmien prinsseinä eikä uskonut niiden voineen satuttaa Nikaa. Asiaa ei auttanut se ettei Nika puhunut mitään, joten sekä kotona että koulussa mä yritin puolustaa Nikaa ja kertoa kiusaamisesta ja pahoinpitelystä, vain kuullakseni olevani valehtelija ja riidanhaastaja.

Tää oli julma ja kylmä maailma, ihmiset ei piitannut paskaakaan mitä köyhälle kakaralle tapahtui, eikä Nikasta ollut puolustamaan itseään. Mä jouduin katsomaan kun se pisti koulunkäyntinsä paskaksi ja arvet ilmesty sen ranteisiin. Pahinta oli kuitenkin se kun Nika kolme kuukautta myöhemmin, 12-vuotis syntymäpäivänään, ilmestyi iltamyöhällä mun huoneeseen aivan kännissä ja yritti suudella mua. Mä yritin unohtaa mitä vuosi sitten oli tapahtunut, työnsin Nikan varovaisesti mutta päättäväisesti kauemmas ja lukittauduin vessaan.

Mä kuuntelin lähes puolituntia Nikan huutavan, kiroilevan, itkevän ja tunnustavan rakkauttaan oven takana, kunnes se lopulta sammui eteisen lattialle. Mä kannoin Nikan meidän huoneeseen ja peittelin sen vuoteeseen, ja tajusin ettei tää voinut jatkua näin. Kun Alex pari päivää myöhemmin tuli kysymään Morpheuksen yhteystietoja ja kertoi pakenevansa, mä tiesin että se oli meidän ainoa tilaisuus paeta tätä elämää, joka ei johtaisi muualle kuin pohjalle, umpikujaan josta ainoa poispääsy on kuolema.

Sick Game Called Life 15. luku

Maria tuli sovitusti kymmeneltä. Täytin sen opastuksella kaikenlaisia vitun lippuja ja lappuja; erilaisia anomuksia ja hakemuksia, todistuksia ja sopimuksia. Soitettiin yhdessä lafkasta toiseen, sovittiin tapaamisia ja haastatteluja erilaisiin tukiryhmiin, työkkäriin, sosiaalitoimistoon, kaikkialle. Nika jäi pelaamaan pleikkaa kun lähdettiin AA-kokoukseen ostarin kupeeseen.

Se oli juuri sellaista mitä olin odottanutkin; nihkeetä ja ahdistavaa, hermostunutta ja jollain tapaa epätodellista. Lähinnä mä vaan kuuntelin kun muut puhui – ja puhuttavaa niillä tuntui riittävän. Yks vanhempi mies sai mun kiinnostuksen heräämään välittömästi; se puhui matalalla, kumisevalla äänellä, sen kasvot olivat täynnä rumia arpia, taipeet rei’itetyt, iho peitetty musteeseen ja sen kuhmurainen kallo ajeltu kaljuksi. Se oli elänyt rankempaa elämää kuin muut siinä huoneessa – se huokui sen rennosta olemuksesta ja vinosta hymystä. Se esitteli itsensä Jakeksi, ja kirjoitti puhelinnumeronsa yhteen aa-kerhon esitteeseen.

”Kuule pentu”, se mutisi hyväntuulisesti ojentaen paperin mun syliini. ”Ei siinä ole mitään pahaa jos haluaa juoda pari bisseä silloin tällöin, mutta sulla on vielä koko elämä edessäs. Älä vittu soikoon mokaa tätä sun ainoaa elämääs.”

En tiennyt mitä olisin vastannut, joten puristin paperin taskun pohjalle ja nyökkäsin.

”Soita ihan millon vaan susta tuntuu siltä”, Jake sanoi outoa pehmeyttä äänessään - niin hurjan näköisen kaverin ei olisi osannut odottaa osaavan puhua niin lempeästi. ”Mä oon koko elämäni vaan ottanut, ja nyt on mun vuoro antaa. Noin nuoren jätkän ei pitäis istua täällä meidän vanhojen juoppojen ja narkkien keskellä.”

Jake valoi muhun toivoa, ihan uudenlaista näkökulmaa, ja vaikka se ei tiennyt paskaakaan mun taustasta, se uskoi muhun silti. Se tuntui yllättävän hyvältä. Kokouksen päätyttyä käytiin hakemassa päivän pamit terveyskeskuksesta, sain Marialta muutaman maksusitoumuksen ruokakauppaa varten ja sovittiin uus tapaaminen seuraavalle viikolle. Nika menisi takaisin kouluun taas huomenna, ja Maria auttoi mua vielä kirjoittamaan kirjeen rehtoria varten. Oli siinä vähän nielemistä kun kirjoitin toimivani Nikan huoltajana jatkossa.

Heräsin säpsähtäen kun jossain alkoi herätyskello huutaa, ja katselin unisena ympärilleni. Nika tiukensi otettaan mun ympäriltä, varmaan automaattisena reaktiona uniensa keskeytyksestä, ja mutisi jotain käsittämätöntä. En muistanut nukahtaneeni, mutta pamit oli varmaan tehneet taas tehtävänsä. 

”Se on vissiin sun herätyskello”, sanoin uskaltamatta edes liikkua. Nika oli liian lähellä, se käytännössä makasi puolittain mun päällä, ja mun sydän alkoi ottaa kierroksia.  

Nika huokaisi mun kaulaa vasten, sen lämmin hengitys kutitti herkällä iholla, ja silmät ristissä se kohottautui istumaan selkä muhun päin. Se haukotteli venytellen, pitämättä mitään kiirettä. Sen tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja hartialihakset erottui haaleana siluettina paidan kangasta vasten kun se venytteli käsiään. Käänsin katseeni kattoon kun se nousi ylös ja laahusti huoneeseensa sammuttamaan herätyskellonsa.

Kun kylppärin ovi pamahti kiinni, nousin ylös. Nukkumisesta tuskin olisi enää tullut mitään – olinhan mä heti aamusta taas hermostunut ja kiusaantunut. Keitin meille kahvia ja kaivelin kaapista aamupalaa.  Nikan ilme oli tuttuun tapaan sulkeutunut kun se katteli kahvintuoksuisessa keittiössä pöydälle nostamiani leikkeleitä, juustoja, leipiä ja muroja. Se katto mua silmiin ja virnisti. 

”Kyl susta viel hyvä kotiäiti tulee”, Nika sanoi selvää huvittuneisuutta äänessään, ja mä olisin voinut nauraa silkasta hämmästyksestä ja ilosta.

Kalpeiden kasvojen hymykuopat oli erottunut just sen verran että tiesin niiden olevan tallella, ja sinisissä silmissä oli käväissyt niille ennen niin ominainen hymy. Mun sydän heitti kärrynpyörän enkä voinut olla virnistämättä takaisin.

”Älä odota liikoja, senkin lellitty kakara”, mutisin kahvikupin takaa. 

Ehkä tästä sittenkin tulis vielä jotain. 

Nika söi hyvällä ruokahalulla monta leipää, huitas kahvinsa kurkkuun ja haki reppunsa. Se heitti takin niskaansa, löi kengät jalkaan ja huikkas heipat ovelta. Mä tuijotin sen perään typerästi hymyillen. 

Ehkä mä voisin vielä saada veljeni takaisin. 

Sick Game Called Life 14. luku

Nikan hengitys vaimeni, sen käsi värähti hieman ja huulien välistä karkasi kevyt huokaus. Tiesin sen heränneen, mutta en sanonut mitään. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, ja yritin turhaan saada sydämeni lyömään rauhallisemmin. Kaulan iho tuntui nihkeältä ja kylmältä kun Nika veti päätään kauemmas, ja kurkkuun kohosi pala kun sen silmät porasi reikiä mun kasvoihin. Se kohotti hieman kättään, nosti sen mun rintakehälle, ja vaan tuijotti mua.

Aika tuntui pysähtyneen kokonaan, en tiedä kuinka kauan me maattiin siinä liikkumattomina, minä nukkuvaa esittäen ja Nika mua silmillään tutkien. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Nika yhtäkkiä veti kätensä pois, nousi istumaan selin muhun ja puhui.

”Mä tiedän sun olevan hereillä.”

 Mun olisi tehnyt mieli väittää vastaan, jatkaa nukkuvan esittämistä, mutta käänsin silti katseeni t-paidalla verhottuun selkään.

”Mistä sä sen tiesit?”
”Mä hermostutan sua.”

En osannut taaskaan sanoa mitään. Olin odottanut ihan toisenlaista ihmistä, olin odottanut pelkoa, katkeruutta ja inhoa. Olin kuvitellut Nikan olevan vielä se sama poika jonka muistin, mutta mun edessäni istui täysin vieras nuori, jonka ääni ei vapissut kun se puhui mulle. Sen kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita, sen silmät ei paljastaneet mitään mitä sen mielessä liikkui. Ilmapiiri tuntui painostavalta ja raskaalta, odottavalta.

”Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa.”
Tukahtunut naurahdus.
”Voisit vaikka näin aluksi pyytää anteeks.”

Mun vatsaan tippui jäätävä kivi, suoniin levisi myrkkyä ja hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.

”Mä oon ihan helvetin pahoillani siitä mitä tapahtui”, kuiskasin, tuntien tutun poltteen silmäkulmissa ja puristuksen henkitorvessa. ”Antaisin mitä tahansa, vittu ihan mitä vaan, jos saisin sen jotenkin tekemättömäksi. Mä en ikinä, en ikinä… Oon niin helvetin pahoillani.”

Nikan hartiat painautuivat lysyyn, ja se tärisi. Niin pahalta musta ei ollut vielä kertaakaan tuntunut, ja olisin halunnut vaan juosta pois. Lähteä. Vetää pään täyteen ja unohtaa.

”Sä jätit mut”, Nika kuiskasi ääni väristen. ”Haista vittu.”

Toimin täysin vaistomaisesti, reagoin ajattelematta sen pidemmälle; nappasin Nikaa kädestä kiinni kun se nousi ylös, ja se pyörähti väkisin ympäri. Kaduin reaktiotani saman tien. Kyyneleet tippuivat kalpeita poskia pitkin, silmissä loisti pohjaton tuska ja kipu. Siinä se oli – se mitä mä olin pelännyt ja odottanut näkeväni Nikasta.

”Sun ei tarvii antaa mulle koskaan anteeksi, eikä sun edes kuulu tehdä niin”, aloitin, yrittäen hakea oikeita sanoja. ”Mutta mä haluan sun ymmärtävän, että oon oikeesti ihan vitun pahoillani siitä mitä tein. Mä en olisi koskaan saanut tehdä sulle niin, en olisi saanut koskea suhun niin…”

Mutta oikeita sanoja ei tullut. Oikeita sanoja ei ollut edes olemassa – mikään ääneen lausuttu ei muuttaisi tapahtunutta, eivätkä ne vähäiset sanat painaneet vittuakaan sen ruumista repivän tuskan rinnalla. Mun tekoa ei voinut selittää tai hyvittää mitenkään.

”Etkö sä vitun urpo tajua?” Nika yllättäen kysyi, rutistaen kulmiaan epäuskosta, tuhahtaen kuin puhuisi pienelle lapselle joka ei kuunnellut silloin kun piti. ”Sä jätit mut. Sä häivyit. Millään muulla ei ole mitään vitun väliä. Mä oon vittu soikoon sun veljesi, samaa lihaa ja verta, ja sä vaan jätit mut tänne yksin!”

Nika repäisi kätensä irti, ja ryntäsi ulos huoneesta.

Silloin mä ymmärsin ensimmäisen kerran, että Nikassa oli jotain pahasti vialla. Se ei ollut vihainen siitä mitä mä olin tehnyt sille, vaan siitä kun lähdin sen luota.

Sick Game Called Life 13. luku

Vittu. Mikä helvetti Nikaa vaivasi? Ehkä mulla ei ollut oikeutta edes miettiä sitä, mutta tilanne oli ahdistava ja omituinen. Nikan olisi kuulunut inhota mua, pelätä, mitä tahansa muuta kuin tätä. Siihen mä olisin osannut vastata ja reagoida – vihan mä olisin ymmärtänyt ja hyväksynyt. 

”Tota, mä luulen että ois parempi jos kuitenkin yrität viel –”
”Oo kiltti, vaan tänä yönä.”

Nostin katseeni Nikaan, mutta sen kasvot pysyivät vieläkin täysin ilmeettöminä. Oli liian hämärää erottaakseni sen silmiä kunnolla, mutta tuntui kuin se ei olisi edes räpyttänyt niitä ollenkaan. Kun en sanonut mitään, Nika tulkitsi sen hyväksyväksi vastaukseksi. Se nosti mun peittoa, ja liukui viereeni selälleen. En uskaltanut liikkua, istuin vaan tikkusuorana sen vieressä, tuijottaen taas käsiäni. 

Tietoisuus siitä, ettei meidän välissä ollut kuin muutama hassu sentti ilmaa sai mun koko ruumiini suorastaan vapisemaan. Mä en halunnut olla niin lähellä sitä, se ei tuntunut hyvältä. Pelkäsin, että jos osuisin vahingossa sen jalkaan, se ymmärtäisi sen heti väärin, ja säikähtäisi. 

”Voidaanko me nyt nukkua?” Nika kuiskasi, ja mä voisin vaikka vannoa sydämeni jättäneen lyöntejä välistä. 

Hitaasti, yrittäen välttää minkäänlaista fyysistä kosketusta, liu’uin takaisin selälleni Nikan viereen. Tunsin sen katseen itsessäni, ja pakottauduin sulkemaan silmät.  Aikaisemmin nappaamani pamit tuntuivat menettäneen kokonaan tehonsa – rauhasta ei ollut enää tietoakaan. 

Jos kuvittelin olleeni hermostunut, se ei ollut mitään verrattuna siihen pakokauhuun mikä muhun iski kun Nika liikahti. Vuodesohva ulvahti hiljaa kun Nika siirsi jalkansa mun jalkaa vasten, saaden mun koko alavartalon syttymään liekkeihin. Sen käsi nousi koskettamaan ensin kevyesti mun kylkeä, kuin kokeillakseen missä se on, ja sitten se kiersi sen rintakehäni ympäri varmemmalla liikkeellä. Nikan keho painautui mua vasten sametinpehmeästi, itsepäisesti. Purin itseäni kieleen ja pidätin hengitystä kun Nika painoi vielä kasvonsa kaulaani vasten.

Se nukahti lähes saman tien. Käden ote mun ympärillä hellitti hieman, ja sen hengitys muuttui tasaisemmaksi, rauhallisemmaksi. Siltikään se ei päästänyt irti tai pyörähtänyt kauemmas; ei, se nukkui muhun kietoutuneena, ja olin jopa tuntevinani sen huulien kaartuvan hymyyn – täsmälleen kuten silloin ennen. 

Mä en nukkunut koko yönä minuuttiakaan. 

Sick Game Called Life 12. luku

Odottava hiljaisuus. Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni pois siitä, niiden kaikkien silmäparien alta, toiseen ulottuvuuteen, missä ei ollut kipua tai pelkoa. Sinne, minne huumeet mut vei; paratiisiin, jossa ei ollut tilaa muulle kuin hyvänolontunteelle. Sä oot sen velkaa Nikalle, sä oot sille velkaa ihan helvetisti. Ääni päässäni tuntui räjäyttävän tajunnan, enkä päässyt sitä pakoon. En voinut hylätä Nikaa uudestaan, en sen jälkeen mitä olin tehnyt. En voisi koskaan hyvittää tapahtunutta, mutta minun täytyi jäädä tukemaan ja suojelemaan häntä, vaikka se tarkoittaisi että joutuisin kärsimään. Nika ansaitsi niin paljon enemmän.

”Voi vittu”, älähdin päätäni raapien ja lattiaa tuijottaen. ”Kerrotteko vielä uudestaan, mitä seuraavaksi tapahtuis mikäli jäisin tänne?”

Ja lisää puhetta. Ennemminkin aistin kuin näin Nikan vetäytyvän takaisin sohvalle, enkä taaskaan ymmärtänyt sanaakaan palopuheesta, jota mulle syötettiin nyt hieman toiveikkaammalla äänensävyllä. Kun en enää jaksanut teeskennellä kuuntelevani tai ymmärtäväni, nyökkäsin.

”Okei, mä yritän”, huokaisin, vältellen ihmisten katseita. ”Me yritetään.”

Nika ei vastannut mitään. Poliisit lähtivät nopeasti, niillä riitti muitakin hommia. Sairaanhoitaja antoi mulle levyllisen Diapameja – pitihän mun voida nukkua ensimmäinen yö rauhassa. Jatkossa mä hakisin pamit läheisestä terveyskeskuksesta päivä kerrallaan; ne ei halunneet riskeerata antamalla mulle suoraan sylillistä nappeja. Sosiaalitantta, Maria, sanoi palaavansa heti aamulla tarkastamaan tilanteen ja kertomaan jatkotoimenpiteistä. Mun vieroitushoidot ja tukiryhmät alkaisivat heti huomenna; ei enää huumeita. Yksikin moka, ja Nika kiikutettaisiin suoraan koulukotiin. Musta leivottaisiin useiden tahojen avulla järkevä, vastuutuntoinen aikuinen, joka osaisi pitää huolta pienestä veljestään. 

”Teillä on varmasti paljon puhuttavaa Nikan kanssa”, Maria lopulta hymyili kun kaikki muut olivat jo lähteneet. ”Palaan kymmeneltä aamulla, käydään sitten paremmin lävitse asioita. Hyvää yötä.”

Jäin typeränä seisomaan eteiseen, tuijottamaan suljettua ovea. Kun lopulta käännyin, Nika oli sytyttänyt itselleen tupakan. Se istui yhä polvet koukistettuina eteensä, ja seurasi mua katseellaan kun pakotin itseni asettumaan vastapäiseen nojatuoliin.

”Mistä lähtien sä oot polttanut?”

”Mistä lähtien sua on kiinnostanut mun tekemiset?”

Vittu. Mun kädet tärisivät edelleen kun nappasin pari pamia kielen alle. Sytytin röökin, vilkuillen samalla ympärilleni. Asunto näytti lähes samanlaiselta kuin puoli vuotta sitten; ainoa muutos oli Nikan sängyn puuttuminen olohuoneesta. Mutsi oli siirtänyt sen sinne sinä iltana, kun mä lakkasin olemasta. Arvelin Nikan saaneen mun huoneeni kun lähdin, mutsilla oli ollut tapana sammua sohvalle.

Mun olisi pitänyt heti pyytää anteeksi, yrittää selittää saman tien. Sanoa edes jotain, mitä tahansa. Tapailin sanoja mielessäni, mutta ne kuulostivat kaikki vaan helvetin typeriltä ja tarkoituksettomilta, mitättömiltä.  Nika tumppasi tupakkansa pöydänpintaa vasten, irrottamatta hetkeksikään katsettaan musta. Mun oli pakko napata vielä kolmas pami vaikka edellisetkään eivät olleet vielä täysin sulaneet; hermostutti liikaa.

”Sä näytät hirveeltä.”

Virnistin tahtomattanikin, uskaltautuen nopeasti vilkaisemaan Nikaa. Sen kasvoista ei voinut lukea mitään, ne pysyivät edelleen ilmeettöminä. Mustelma mun silmäkulmassa oli muuttunut värikkääksi ja räikeäksi, alahuuli oli turvonnut ja epämuodostuneen näköinen. Mun vaatteet olivat nuhjuiset ja kuluneet, tukka paskanen. Ei mulla ollut varaa väittää vastaan, joten pidin turpani kiinni ja tyydyin nyökkäämään. 

”Mä meen nukkumaan”, Nika ilmoitti, nousten ylös. ”Voit lainaa mun vaatteita jos haluut käydä suihkussa, kylppärissä sinisessä korissa on puhtaita.” Suihkun jälkeen pamit alkoivat hiljalleen vaikuttaa; olo muuttui rauhallisemmaksi ja vähän paremmaksi, tärinäkin lakkasi. Väsytti ihan törkeesti, joten levitin vuodesohvan sängyksi ja heittäydyin selälleni makaamaan. Poltin tupakan ja jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan valkoista kattoa yläpuolellani.

Aamulla mä pyytäisin anteeksi Nikalta. Mun kroppaa pakotti kaikkialta, ja väsymys sai silmät lopulta painumaan kiinni. Nukahdin sekunneissa. 

"Janus? Jan, mä en saanut unta.”

En ole koskaan elämäni aikana herännyt niin nopeasti. Nousin säpsähtäen istumaan, yrittäen saada rähmäisiä silmiäni tarkentamaan katsetta hämärässä huoneessa. Nika seisoi hievahtamatta sängyn vierellä, kädet puristettuina nyrkeiksi ja kasvot täysin ilmeettöminä. ”Et saanut unta?” Toistin hitaasti, yrittäen estää itseäni muistamasta milloin olin kuullut sen viimeksi samoilta huulilta, ja mihin se oli johtanut. ”No vittu, polta rööki, juo lasi maitoa, en mä tiedä, yrität vaan uudestaan. Kyllä se uni lopulta tulee.”

Veri kohisi korvissani kun laskin katseeni käsiini. Sydän tuntui hakkaavan tietään rinnan lävitse, sormet tärisivät tahtomattanikin ja kylmät väreet hiipivät selkärankaani pitkin. Tunsin oloni epämukavaksi ja tyhmäksi – en tiennyt mitä sanoa. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden.

”Voinko mä nukkua sun vieressä?”

Sick Game Called Life 11. luku

Oven aukaisi keski-ikäinen nainen, jolla oli lämmin hymy ja väsyneet silmät. Mulle esiteltiin kuusi vierasta ihmistä - sosiaaliviranomaisia, poliiseja, sairaanhoitaja. En kuullut heidän nimiään tai nähnyt kasvoja, vapisevin käsin vaan kättelin ihmisiä etsien Nikaa niiden joukosta. Olin jo aikeissa kysyä missä se on, mutta sanat kuolivat mun huulilleni kun silmäni osuivat sohvalla istuvaan nuorukaiseen.

Nika oli muuttunut puolessa vuodessa täysin tuntemattomaksi. Se tuijotti mua ilmeettömänä, polvet vasten rintaa ja kädet jalkojen ympärille kiedottuina. Sen kasvot olivat kapeat ja värittömät, hiukset värjätyt. Vaaleat enkelikiharat olivat poissa, ja tilalla oli joka suuntaan sojottava sotkuinen musta hiuspehko, hymykuopista ei ollut tietoakaan, eikä punertavista silmistä voinut nähdä niille ennen niin ominaista kirkkautta ja lämpöä. Ja siinä se vaan istui hiljaa paikoillaan, tuijottaen mua, sanomatta sanaakaan. Mä en tuntenut sitä nuorta poikaa ollenkaan – se ei ollut se Nika, jonka mä odotin kohtaavani.

Käänsin nopeasti katseeni sinisistä silmistä, mun oli pakko.

Ihmiset puhuivat puhumasta päästyäänkin, mä nyökkäilin välillä osoittaakseni kuuntelevani, vaikka en rehellisyyden nimissä ymmärtänyt sanaakaan. Jokainen puhui vuorotellen, toiset virallisiin lakipykäliin vedoten, toiset otsa huolesta ja sympatiasta rypyssä. Merkityksettömiä sanoja sosiaalihuollosta, tuesta ja avusta, aa-ryhmistä, huumetyöstä, äidin ja jonkun miehen oikeudenkäynnistä, mun kesken jääneestä koulusta, asunnosta, Nikan koulunkäynnistä. Tuijotin vaan suoraan eteeni, voimatta tarkentaa katsettani mihinkään. Silmissä kirveli, eikä paha olo lähtenyt nielemällä.

"Janus?” Käänsin katseeni naiseen edessäni, samaan joka oli avannut mulle oven. ”Oletko vieläkin huostaanoton kannalla? Kuten jo sanoin aiemmin, saisitte kaiken mahdollisen avun mitä sosiaalihuollosta vaan voidaan tarjota.”

En uskaltanut katsoa Nikaan, mutta aistin sen nousseen seisomaan.

”Jan, mä pyydän…”, poika kuiskasi hiljaa, ääni pidätellystä itkusta värähtäen. ”Älä anna niiden viedä mua pois täältä.”

Sick Game Called Life 10. luku

Puolessa vuodessa mä olin jo lähes täysin onnistunut kieltämään sen koskaan tapahtuneen, kieltämään perheeni olemassaolon. Olin rakentanut valheista ja itsepetoksesta ympärilleni muurit, antanut päihteiden imaista mut kokonaan mukaansa. 

”Kuule, mä näen susta, ettei sulla ole ollut helppo elämä. En tiedä mitä sun ja perheesi välillä on tapahtunut, mutta nyt on hyvä aika aloittaa alusta”, Patrickiksi esittäytynyt mies sanoi, kääntäen katseensa pois musta. ”Veljesi, Nika, tarvitsee nyt jonkun joka pitää siitä huolta. Jonkun, joka on sen tukena. Sosiaalipuoli järjestää teille kaiken mahdollisen avun. Kaikki järjestyy kyllä, älä huoli.”

"En mä osaa pitää siitä huolta”, mutisin kääntäen katseeni muualle. Vittu, enhän mä osannut pitää edes itsestäni huolta! Olin 16-vuotias kakara, jolla ei ollut yksinkertaisesti mitään annettavaa kenellekään. Jos en ollut kamoissa tai kännissä, tärisin vieroitusoireista ja vihasin itseäni. Maksoin sekoiluni seksillä, mun ainoa omaisuuteni oli repaleinen, vanha valokuva musta ja Nikasta, nukuin kesäsin puiston penkeillä ja talvisin tunneleissa. Olin täysin arvoton, yhteiskunnan likainen loinen, jolla ei ollut mitään päämäärää elämässä. 

”Sitten ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin huostaanotto lastensuojelun kautta”, Patrick totesi huokaisten. ”Mutta voisit sinä tulla veljeäsi edes katsomaan, se itkee vaan sinua.” Olin luullut käyneeni jo helvetin läpikotaisin, mutta nyt jokin vieläkin suurempi tuska levisi mun vartalooni. ”Mua?” Ääneni värähti tahtomattani, kurkkua kuristi. ”Oletko varma?”

Patrick hymyili hieman surullisesti, sytyttäen samalla savukkeen. ”No sua, sua! Eikä se lopeta sitä itkua hetkeksikään. Se tarvitsee nyt veljeään.”

Olin ihan liian selvin päin kuunnellakseni sitä. Olin saanut viimeiseltä asiakkaaltani ainoastaan turpaani, eikä mulla näin ollen ollut rahaa ostaa mitään millä pääsisi pakenemaan raakaa todellisuutta. Vierotusoireet eivät kuitenkaan olleet mitään siihen kipuun verrattuna minkä Patrickin sanat saivat mussa aikaan. 

 ”Mitä jos tehdään niin, että tuut nyt vaan kyytiin ja mä vien sut veljesi luokse”, Patrick sanoi hiljaisuuden venyttyä. ”Katotaan sitten paikanpäällä mikä on tilanne ja miten edetään. Eikö niin?”

Pelko kulki aaltona mun lävitse; pyörrytti ja oksetti. Kaikki vanhat haavat oli revitty auki, ja muhun sattui. Sattui enemmän kuin koskaan ennen – enemmän kuin ihmisen kuvittelisi edes kestävän. Koko menneisyyteni tuntui välähtävän kuvina mielessäni Nikan syntymästä aina siihen päivään kun lähdin, ja mun olisi tehnyt mieli huutaa. 

 ”Janus, kaikki järjestyy kyllä”, Patrick vakuutteli, laskien kätensä mun olkapäälle. ”Istut nyt vaan siihen, noin, sillä lailla, ei mitään hätää.”

Mua pelotti miten Nika reagoisi nähdessään mut ovella. Mua olisi vastassa valtava määrä inhoa ja katkeruutta, suunnaton määrä pelkoa ja suoranaista vihaa, enkä tiennyt yhtään mitä sanoisin tai tekisin kohdatessani sen kaiken. Ei ollut mitään, jolla olisin voinut korjata tapahtuneen, pyyhkiä sen pois. 

Sick Game Called Life 9. luku

Nikan silmissä paloi lapsenomainen uhmakkuus kun se hiipi öisin huoneeseeni, istuutui sängylleni ja hymyili raivostuttavinta hymyään. ”En saanut unta”, sillä oli tapana sanoa, ja huokaisten mä aina päästin hänet peittoni alle. Hän oli lämmin ja pehmeä, hänen kätensä kietoutuivat välittömästi mun ympärilleni ja kasvot painautuivat kaulaani vasten. Oli uskomatonta miten nopeasti se nukahti siihen, mun syliini ripustautuneena, hymyillen. Niinä öinä mä huomasin taas vihaavani Nikaa; se vei multa mun perheen, rikkoi sen pienenkin hyvän mitä mulla oli. Makasin tunnista toiseen hereillä, liikkumattomana kattoon tuijottaen, kunnes lopulta aina herätin Nikan ja käskin sen häipyä. 

Vuotta myöhemmin mä varastin mutsin viinat, ja vedin niin sanotusti pääni täyteen. Alkoholi sai mut unohtamaan kaiken, enkä osannut lopettaa juomista. Koulu sai jäädä, kaveripiiri vaihtui mua paljon vanhempiin ihmisiin, vietin jatkuvasti vähemmän aikaa kotona, ja vihasin perhettäni enemmän kuin koskaan. Niinhän se aina menee, ettei alkoholi riitä kauaa, toleranssi kasvaa nopeasti, ja tutustuin pian muihinkin päihteisiin. Ne maksoi oikeaa rahaa mitä mulla ei tietenkään ollut, ja jo 14-vuotiaana annoin vartaloni diilerini käyttöön paria ekstaasipilleriä vastaan. Se oli aluksi kuvottavaa, sairasta, mutta siihenkin turtui. 

Täytin sinä kesänä 15, kun äiti ilmoitti laittavansa mut koulukotiin. Se sanoi, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa mitä teen elämälläni, mutta niiden perheen elämään mä en enää kuulunut. Olin huono esimerkki Nikalle, äidin kultapojalle, joka palvoi mua ja halusi olla täsmälleen kuin veljensä. Olisi kuulemma helpompaa jos vetäisin vaikka yliannostuksen – tekisin niin koko maailmalle palveluksen.

Sokaiseva raivo tuntui repivän mut kappaleiksi, ja olin sen edessä täysin voimaton. Mä halusin vaan satuttaa äitiä, satuttaa sitä yhtä paljon mitä se oli satuttanut mua. Satuttaa Nikaa, sitä kusipäätä, joka teki mun elämästä niin vaikeaa, jonka takia mä olin niin pohjalla. Jos Nika ei olisi koskaan syntynyt, ehkä äiti olisi rakastanut muakin. LSD imaisi mut mukanaan huonolle tripille; olin sekaisin, paniikissa ja vainoharhainen. 

En muista siitä jälkeenpäin paljoa. Olen kelannut niitä tapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan päässäni, ja inhoan itseäni aina vaan enemmän. Jossain vaiheessa mä kieltäydyin muistamasta kokonaan sitä iltaa, Nikan lohdutonta itkua, huutoa, anelua. Olin sen verran kamapäissäni, että pystyn näkemään koko homman vaan kuvottavina välähdyksinä; kivusta kaareutuvan selkärangan edessäni, pienet nyrkit puristamassa sängyn reunaa, kyynelistä märät kasvot, veren tahraamat lakanat. 

Katumus, häpeä ja itseinho iski muhun sillä hetkellä kun laukesin veljeni sisälle. En ottanut mitään mukaani, en pyytänyt anteeksi, en edes katsonut Nikaan päin. Jätin sen siihen itkemään sängylleni, juoksin ulos siitä talosta jota kutsuin joskus kodikseni, ja oksensin. Oksensin yhä uudestaan ja uudestaan, oksensin kunnes sappineste muuttui veriseksi mössöksi.   

Sick Game Called Life 8. luku

Äiti löysi taas vanhan ystävänsä alkoholin, ja Nikan hoitaminen alkoi yhä useammin jäädä mun harteilleni. Olin kakara itsekin, en vielä edes kuutta, mutta halusin pitää Joonasta yhtä hyvää huolta kuin Erik oli pitänyt. Opin vaihtamaan sille vaipat heti hautajaisten jälkeen, lahjoitin omat vanhat leluni sille, kerroin sille aina tarinoita iltaisin. Kaikki viha Nikaa kohtaan oli poissa, ja tilalla oli pohjaton rakkaus. Makasin lattialla ja mutristin huuliani. Nika konttasi huojuen mun luokse, painoi kuolaisen suukon mun suulleni ja nauroi. Olin oppinut rakastamaan sitä naurua, hymykuoppia pyöreillä kasvoilla, kaikkea Nikassa. Aina kun kuulin ulko-oven käyvän äidin lähtiessä kapakkaan, nousin sängystäni ja hiivin Nikan sängyn luokse. Painoin suukon pehmeille huulille ja toivotin sille hyvää yötä.



Joistakin kotiin raahatuista miehistä muistan vain hämärästi raapivan parransängen kasvoillani, hikiset ja ankarat kädet kaikkialla ihollani ja oluthuuruisen hengityksen suullani. Äiti heitti ne pihalle heti kun sai tietää niiden koskeneen minuun, mutta syytti siitäkin mua. Mä olin pilannut sen unelmien prinssit, mä olin saanut ne kiinnostumaan enemmän musta kuin siitä, ja kaikki oli aina vaan minun syytäni.


Nika oli seitsemänvuotias kun äiti näki mun suutelevan sitä kuistilla. Se huusi ja raivosi kännipäissään, repi Nikan sisälle ja paiskasi oven kiinni silmieni edestä. Olin itse 12-vuotias, ja tiesin jo, ettei oman veljen suuteleminen ollut hyväksyttävää käytöstä – tiesin sen olevan jollakin tapaa väärin.

Siitä lähtien mua ei ollut lainkaan olemassa äidille. Mä muutuin näkymättömäksi, olemattomaksi, eikä äiti enää edes katsonut muhun päin. En saanut enää leikkiä Nikan kanssa, en puhua sille, en koskea siihen. Kuljin omassa kodissani kuin joku vitun aave, saamatta minkäänlaista kaikua sanoilleni tai teoilleni. Ruokin häpeällä ja hiljaisuudella vuosia sisälläni kasvanutta vihaa, kunnes en enää edes tuntenut itseäni.  En voinut ymmärtää silloin, enkä täysin vielä nytkään, kuinka äiti voi hylätä oman lapsensa sillä tavalla.

Sick Game Called Life 7. luku

Olin uskotellut itselleni viimeiset kolme kuukautta, että mun perheeni oli kuollut.


Isää mulla ei ollut koskaan ollutkaan, se oli lähtenyt kuultuaan tulevasta lapsestaan. Äiti syytti mun syntymää sen elämän ja unelmien tuhoamisesta, ja haki lohdutusta alkoholista. Se jätti mut yksin himaan ja lähti etsimään elämänsä pelastajaa savuisista kapakoista. Joskus sieltä tarttui mukaan ihan mukavanoloisia ja kunnollisia miehiä, mutta hommat kaatuivat heti kättelyssä äidin musertavaan itsesääliin ja jatkuvaan juomiseen - ei sitä kukaan tervehenkinen jaksanu katsoa kovinkaan pitkään.

Olin neljävuotias kun äiti tapasi Erikin. Ne rakastuivat tulisesti, karkasivat viikon seurustelun jälkeen maistraatissa naimisiin, ja äiti jätti Erikin ansiosta alkoholin kokonaan. Erik oli pienestä pojasta saakka unelmoinut omasta perheestä josta pitää huolta, ja piti mua heti kuin omana poikanaan. Mä rakastuin Erikiin ihan yhtä palavasti kuin äitikin. Pian äiti huomasi olevansa taas raskaana, ja Erikin silmiin syttyi ihan uudenlainen tuli. Se oli saamassa oman lapsen, pojan, joka olisi sen omaa lihaa ja verta. Mä yritin turhaan kilpailla syntymättömän kuninkaan kanssa, me painittiin ihan eri sarjassa, ja vihasin Nikaa koko viisivuotiaan tarmokkuudellani. Erik vaan hymyili mun huomionhakuisuudelleni.


Nika oli vähän päälle puolen vuoden ikäinen kun Erik alkoi yskiä verta. Lääkärit antoivat kaikkensa, mutta lopulta syöpä voitti. Erikin hautajaisissa Nika huusi huutamistaan, itki ja parkui, peittäen alleen papin puheen. Äiti työnsi sen mun syliin, kasvoillaan sydämestä puristava väsymys. 


En ollut koskaan halunnut koskeakaan Nikaan - en voinut sietää häntä. Siinä mä silti istuin, käsissäni vauva, jonka itku vaan yltyi katsellessani sitä. En tiennyt yhtään mitä tehdä tai sanoa; yritin kankeasti keinutella Nikaa sylissäni, mutta se tuntui vaan pahentavan tilannetta. Naapurin täti käski mun mennä ulos odottamaan Nikan kanssa, ja pappi jatkoi puhettaan kävellessäni kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

”Ole hiljaa, idiootti”,tiuskaisin kiukkuisesti, mutta Nika ei lopettanut itkuaan. Se sätki ja potki, puristi kädet nyrkkiin ja huusi kasvot punaisina. Halusin vaan jotenkin hiljentää sen, ja epävarmasti painoin huuleni Joonan suulle. Äiti oli tehnyt niin Erikille aina kun Erik oli ollut vihainen, ja lopulta Erik oli leppynyt ja nauranut. Nika hiljeni välittömästi. Se katsoi mua täysin ilmeettömästi, siniset silmät avonaisina ja suu raollaan. Nyrkkiin puristetut kädet hiljensivät hieman otettaan, ja sätkiminen lakkasi. Kuin varmistaakseni Nikan pysyvän hiljaa, annoin sille uuden suukon, joka kesti pidempään kuin ensimmäinen, ja maistui suolaiselta. Nika hymyili ja jokelsi, enkä edes huomannut hymyileväni itsekin. 

Sick Game Called Life, prologi

"Janus muistaa yhä viimeisen kerran kun hän kävi marketissa, ennen kuin yhteiskunnasta tuli se painajainen missä me elämme. Hän oli 17-vuotias, kuluneissa ja reikäisissä vaatteissa, ja ollut puolitoista vuotta kuivilla. Myyjän ja muiden asiakkaiden arvostelevat katseet saivat hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi ja mitättömäksi, ja hän halusi päästä nopeasti pois. Janus ryhtyi kaivamaan lompakkoaan esiin, mutta ei hermostuksissaan muistanut minne oli sen laittanut. Muut asiakkaat alkoivat hermostua, ja eräs keski-ikäinen ja keskiluokkainen mies mutisi kuuluvasti: “Että pitääkin tuollaisia tunareita sietää, pysyisivät vaan siellä tunneleissa missä asuvatkin. Onneksi tännekin saadaan kohta ne mikrosirulla toimivat kassat, ei tarvitse enää jonottaa kenenkään sekopään takana.” Mies oli ylipainoinen ja kärsi alkavasta kaljuuntumisesta, 40-luvulla ei vielä tiedetty mitään geenihakkeroinnista ja lapsilla oli satunnaiset geenit, toisin kuin nykyajan täydellisillä desing-vauvoilla. Lopulta Janus löysi lompakkonsa, kassin pohjalta tietenkin, ja alkoi pakkaamaan ostoksia hammasta purren. Onneksi tämä oli viimeinen kerta kun hän kävisi marketissa, viikon kuluttua voimaan astuisi laki, joka tekisi mikrosiruista pakollisia, eivätkä he jäisi yhteiskuntaan jossa heillä ei olisi lainkaan vapautta tai yksityisyyttä."

Unohdetut: Epilogi

Epilogi

5 vuotta myöhemmin

Alex ja Luka istuivat sylikkäin erään talon rappusilla entisessä Angel Cityssä, kun Nika hiipi heidän taakseen ja heitti heitä vedellä täytetyllä ilmapallolla. Luka hyppäsi pystyyn huutaen “Penteleen kakara!” ja lähti ajamaan Liamia takaa nauraen. “En mä ole kakara, mähän täytin 18 kuukausi sitten!”,Liam protestoi, saaden kaikki nauramaan. “Voi pikkuinen, ei aikuisuus ole kiinni iästä vaan kypsyydestä,” Nick vastasi “Vaikka kyllä mäkin ihan täys kakara olen.” Ja kuin todistaakseen sen, nappasi Liamia vyötäröstä ja nosti huitovan pojan olkapäälleen.

“No niin lapset, rauhoitutaanpas nyt. Aika lähteä töihin!”, Bill sanoi vitsaillen opettajan äänellään. Bill, Liam ja Nick (joka opiskeli psykologiksi) kävelivät kaupungin läpi kohti koulua. Kaupungissa ei enää asunut yhtä paljon Enkeleitä kuin ennen, he olivat saaneet töitö ja perustaneet perheet ympäri maata. Kaupunki ei ollut kuitenkaan kuollut, sillä siitä oli tullut maailman ensimmäinen raha-vapaa kaupunki. Kaupungissa hyväksytään myös aikuisten välinen insestinen suhde (mikäli molemmat osapuolet ovat myöntyväisiä suhteeseen) ja moniavioisuus, sekä tarjotaan suhteessa oleville tukea ja suojelua, tarvittaessa jopa puolustetaan oikeudessa. Tämä on houkuttanut kaupunkiin asukkaita, kuten myös lasten opetus Unschooling filosofian mukaan. Monet vastustavat valtion koulujen aivopesua ja valehtelua, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta opettaa lapsiaan itse.

Tom suuntasi rakennustyömaalle kaupungin toiselle laidalle, ja Luka ja Alex, jotka työskentelivät kotona, jäivät istumaan aurinkoiselle kuistille kahdestaan. He olivat onnellisen tietämättömiä öljyn kulumisesta loppuun, valtion ylivelkaantumisesta ja dollarin romahduksesta, katastrofeista jotka häämöttivät tulevaisuudessa, ja johtaisivat uuteen painajaiseen.

Unohdetut on nyt valmis! Mitä piditte? Tarina jatkuu "Sick Game Called Life" kertomuksessa, tosin uusilla hahmoilla :)

Unohdetut 21.luku

Seisoin ase kädessä, valmiina ampumaan, kun huomasin 13-vuotiaan pojan mielenosoittajien joukossa ja järkytyin. Vaikka hänellä oli arpi poskessaan, suupielestä korvaan, tunnistin hänet serkukseni joka oli viety kolme vuotta aiemmin. Mutta eikö hänen pitänyt olla jossakin instituutissa, jossa hänet yritettiin parantaa ja jossa hän työskenteli yhteiskunnan hyväksi? Miksi hänellä oli arpi? Mitä hänelle oli tapahtunut? Vähitellen aloin ymmärtää, kuin mielestäni olisi vähitellen poistunut sumu.

Totuus, jonka olin aina tiennyt mutta kieltäytynyt näkemästä, iski minua suoraan kasvoille. Pudotin aseeni ja hautasin kasvot käsiini itkien. Muutkin sotilaat näyttivät ymmärtävän saman asian, ja pian lähes kaikki olivat pudottaneet aseensa. Taistelu, pelko ja kidutus oli vihdoin ohi. Mutta mitä seuraavaksi tapahtuisi?

Seuraavina päivinä Angel Friends Society lähetti Enkeleiden haastatteluja televisiosta, ja muutamassa päivässä lähes kaikki amerikkalaiset olivat heidän puolellaan. Viikkoa myöhemmin viranomaiset antoivat viimein periksi, erosivat ja Enkelit vapautettiin. Mr. Shadows piti Washingtonissa puheen, joka näytettiin myös suorana televisiosta:

“Viime viikolla avasimme silmämme ja näimme julman maailman, maailman missä lapsia myydään ja pidetään orjina. Mutta minä tidän että me pystymme toimimaan paremmin. On aika uudelle yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle, joka perustuu yhteistyöhön ja demokratiaan, ei määräyksiin ja kontrolliin. Yhteikunnalle ilman voittajia ja häviäjiä, yhteiskunnalle jossa ihmiset huolehtivat ja kunnioittavat toisiaan. Koskaan enää ei yhtäkään ihmistä pidetä orjana tai kohdella alempiarvoisena. Koskaan enää ei ketään käytetä välineenä rahan tai vallan hankkimiseksi. Koskaan enää me emme sulje silmiämme toisten kärsimykseltä tai anna pelon ja vihan sokeuttaa meitä.”

Outlaws of love 6. luku (Unohdetut 17. luku)

Minä ja Aleksi olimme liittyneet mielenosoitukseen heti kun kuulimme huudot ja rummutuksen huoneeseemme. Se kaikki oli sekavaa, ihmiset velloivat ympärillä, poliisit taistelivat toisiaan vastaan ja väliilä kuului karjaisuja kun joku oli saanut osuman tainnutuspistoolista. Oikeita aseita ei ollut yhtäkään, kukaan ei halunnut tappaa toisia ihmisiä, mutta sähköisku käteen tai jalkaan, puhumattakaan sokeuttavasta kyynelkaasusta, esti kaiken toiminnan aivan yhtä tehokkaasti.

Aluksi olin epävarma olimmeko me voitolla vai häviöllä, mutta kolmen tunnin jälkeen, kun yhä lisää ihmisiä oli liittynyt meihin ja poliiseja vaihtanut puolta, huomattuaan ettei vahvistuksia ollut tulossa, oli selvää että voittaisimme. Viimein, kun kello oli jo lähes kymmenen ja hämärä alkoi laskeutua, saimme viimeiset poliisit käsirautoihin. Huomattuaan että taistelu oli ohi ja olimme voittaneet, ihmiset alkoivat huutaa, nauraa ja halailla toisiaan, viime tuntien jännitys purkautui riemuna.

Kun ihmiset olivat rauhoittuneet, eräs mies, ilmeisesti joukon johtaja, kiipesi erään auton katolle esiintymislavan puuttuessa, ja alkoi puhua megafoniin: “Kiitos kaikille jotka osallistuivat tähän mielenosoitukseen. Me voitimme tänään, mutta taistelu ei ole vielä ohi. Haavoittuneet viedään Angel Cityyn, ja me muut liitymme yhteen toisten kaupunkien mielenosoittajien kanssa, yhteensä meitä on yli 180 000. Kun mukaan tulee vielä yli 120 000 lupautunutta taistelijaa, mikään ei voi pysäyttää meitä. Sitten me marssimme Los Angelesiin!”

Ihmiset hurrasivat taas kaikkialla ympärillämme, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota, sillä olin nähnyt kaksi tuttua luokaltani. Nykäisin Aleksia hihasta ja lähes huusin hänen korvaansa: “Katso, Nathan ja Jeff on tuolla, ihan muutaman metrin päässä. Mennään tervehtimään niitä!”

Vialliset 6. luku

Viimeiset kolme viikkoa me oltiin harjoiteltu vallankumousta varten. Jonas ja sen kaverit oli pitänyt meille parkour-tunteja, ja jo ensimmäisellä tunnila me oltiin yllätetty ne meidän taidoilla, mä ja Bill oltiin nimittäin harrastettu parkouria jo 15-vuotiaasta asti. Nickin ja Liamin ensi yrityksistä me kaikki saatin hyvät naurut, skeittauksessa ei käsilihakset paljon vahvistu, eikä ne siksi onnistunut tehdä edes helpoimpia liikkeitä. Ruumiin hallinta niillä oli kuitenkin hyvä, ja kahden viikon parkourtreenien ja kylässä työskentelyn jälkeen ne ei enää ollut paljon meitä huonompia.

Jo muutaman päivän jälkeen me huomattiin kuinka ystävällisiä kaikki oli, ja kysyttiin siitä Thomasilta. “Ettekö te anna epäystävällisten ihmisten muuttaa tänne, vai tästä hippimäisestä elämäntavastako se johtuu?” Jonas nauroi: “Ei, se johtuu Enkeleistä. Ne on luotaisesti viattomia ja rehellisiä, kuin pienet lapset, se vaan ei katoa niistä aikuisenakaan, ja tuntee myötätuntoa voimakkaammin kuin me ihmiset. Kun tähän yhdistetään vielä se, että ne näkee valheiden ja teeskentelyn taakse, ja ymmärtää jo nuorina tätä maailmaa paremmin kuin useimmat, ei ihme että viranomaiset pelkää niitä. Jos Enkelten tahtoa ei murrettaisi niiden kamalalla kohtelulla, ne olisi jo vuosia sitten saanut monet avaamaan silmänsä. “, hän sanoi surullisena.

Jos Enkelit olikin viattomia kuin lapset, samaa ei voinut sanoa kaikista. Mä rehellisesti sanoen pelästyin kuin mä näin miehet jotka opetti meille itsepuolustusta ja aseiden käsittelyä ensimmäisen kerran. Ne oli yhtä lukuun ottamatta noin 190 senttisiä, lihaksikkaita ja täynnä tatuointeja, ja mä olin ällistynyt miten Nick tuli heidän kanssaan juttuun niin hyvin, kunnes mulle selvisi että eräs heistä oli Radio Pathfinderin juotaja Mr. Shadows, joka oli haastatellut häntä ja lähettänyt hänelle matkaliput tänne. Päivien kuluessa me kuitenkin tutustuttiin paremmin, ja lopulta Brianista, Jimmystä, Mattista, Johnnysta ja Zackystä tuli yksiä mun parhaista ystäviä koskaan.

Dream that never come true 3. chapter

Mä katselin uusia tulokkaita uteliaana, kun Thomas aloitti kertomuksensa. “Kun te keran ootte täällä, mä oletan että tekin ootte sitä mieltä että Enkelien kohtelu on väärin. Tiedättäkö miksi viranomaiset väittää ettei Enkelit ole ihmisiä?” ,Thomas kysyi. “Eikös niillä Enkeleillä ole joku geenimutaatio, mulla ei ole kyllä hajuakaan miksi, uutisissa ei ikinä kerrottu syytä.”, sanoin katsoen miestä kysyvästi.

“No, alunperin uskottiin että kyseessä olis joku uusi ja kummallinen sairaus, ja sen takia Enkelit eristettiin tutkittaviksi, mutta pian selvisi että kaikkialla ruuassa ja vedessä olevat torjunta - aineet ja muut kemikaalit oli aktivoineet meidän kaikkien perimässä tuhansia vuosia uinuneet HERV - virukset. Ne on ollut meidän geeneissä jo ennen kuin me eriydyttiin simpanssista, ja menettäneet aikoja sitten kyvyn aiheuttaa sairauksia, mutta väliilä HERV aktivoituu stressin johdosta ja aiheuttaa mutaatioita yksittäisissä soluissa, esimerkiksi syöpää. Viranomaiset ei tietenkään halunneet ihmisten saavan tietää totuutta kemikaaleista, mutta vielä vähemmän ne halusi paljastaa että syy miksi mutaatio oli tällä kertaa niin raju, oli yhteiskunnan asettamien paineiden ja jatkuvan kilpailun aiheuttama stressi, koko meidän yhteiskunta ja taloushan on rakenettu kilpailun varaan.”

Mä katselin Thomasta ällistyneenä, vaikka koulussa ei oltu koskaan puhuttu mistään tämän kaltaisesta, mä vaistomaisesti tiesin että hän oli oikeassa. “Miten ihmeessä sä oot saanut selville tämän kaiken?”, mä kysyin vaikuttuneena. “Mä opiskelin biologiaa ja sosiologiaa yliopistossa, minkä lisäksi me pidetään yllä Wikileaksin tapaista sivustoa minne ihmiset voi vuotaa tietoja. Viranomaisilla ei ole aavistustakaan kuinka moni terveysministeriön ja NSA:n työntekijöistä todellisuudessa kuuluu AF - societyyn.”, Thomas sanoi huvittuneena.

Thomasin kanssa olisi riittänyt puhuttavaa vaikka koko loppu päiväksi, mutta juuri silloin Jake puuttui keskusteluun. “Kiitos Thomas. Seuraavaksi meidän pitää käsitellä erästä toista asiaa, sillä me aiotaan viedä valta poliitikoilta ja muuttaa järjestälmää, aloittaen tuhansien ihmisten mielenosoituksilla seuraavana Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä, mihin on enää reilu kuukausi aikaa. Oletteko te mukana?” Minä ja Liam, samoin kuin hetki sitten saapuneet kaksoset, vastasimme välittömästi kyllä. Ihan kuin jäljellä olisi ollut muutakaan vaihtoehtoa, tämä oli meidän viimeinen mahdollisuutemme.

Nick, eli Gerard "Party Poison" Way <3

Puheet torjunta- aineista ja HERVistä ( Human Endogen Retrovirus) on totta, mä oon lukenut tiede kirjallisuutta ja nähnyt dokumentteja. Tiiän, olen nörtti :)

Vialliset 5. luku

Nousimme autosta, ja hetken kaikki vain katselivat toisiaan tietämättä mitä tehdä, kunnes eräs nuorista, suunnilleen ikäisemme poika, puhkesi nauruun. “Tervetuloa Angel Cityyn, ja anteeks äskeinen, meille ei kauheasti tule vieraita”, hän sanoi naurahtaen “Mutta tulkaa mukaan, mä olin just menossa päivälliselle, ja aamuset tulokkaatkin on varmaan vielä meillä.”

Me seurattiin poikaa kylän toiselle laidalle, ja matkalla me huomattiin että lähes kaksi kolmesta kylän asukkaista oli Enkeleitä, suurin osa iältään 10-25 vuotiaita. Joka puolella rakennettiin taloja ja raivattiin kavimaita, vaikka monet olivatkin jo palaamassa koteihinsa. “Kuinka paljon teitä täällä oikein asuu? Mä kuvittelin että AF-society on ihan pieni järjestö.”, kysyin ällistyneenä. Mä olin odottanut näkeväni muutamia kymmeniä ihmisiä asumassa pienissä mökeissä, mutta tämä oli melkein kuin pieni kaupunki.

Sisälä talossakin oli joukko ihmisiä, ja eräs miehistä huudahti meidät nähdessään: “Hei Jonas, lisää vieraitako sä tuot? Tulkaa istumaan!” Istuttuamme pöytään ja saatuamme eteemme lautaselliset kasvisruokaa, mies ojensi kätensä. “Mä olen Jake, ja tässä on mun poikani Jonas, tervetuloa Angel Cityyn. Keitäs te ootte?” Mä vilkaisin Billiä ja kaikkia pöydän ympärillä istua ihmisiä, jotka katselivat meitä uteliaana, ja mutisin kiusaantuneena huomiosta: “Tom ja Bill, me ollaan kaksoset.”

“No, hauska tutustua Tom ja Bill”, mies vastasi naurahtaen. “Te ootte varmaan vielä aika hämmentyneitä, joten annetaan Thomasin selittää asioita, ja päätetään sitten mitä tehdään.”

Vialliset 4. luku

Kesäloma oli alkanut, ja eilen Jenny, erään Brooklynissa sijaitsevan nuorisokeskuksen ohjaaja ja meidän hyvä ystävämme, jonka me tiesimme työskentelevän AF- societylle, oli kertonut (varmistettuaan ensin ettei lähellä ollut valvontakameroita) järjestön pitävän majaansa keskellä Arizonan autiomaata. Sen jälkeen kun olimme ostaneet kartan, ruokaa ja muutaman CD-levyn matkaa varten, tankanneet auton ja hyvästelleet ystävämme, meillä oli enää yksi asia tehtävänä: sirujen poisto.

Nykyään lähes kaikilla oli siru käsivarressaan ihon alla, sillä ilman sitä ei saanut pankkitiliä, sairasvakuutusta tai asuntoa. “Ehkä meidän ei pitäisikään tehdä tätä. Emmekö voisi hankkia jostain töitä vaikka siivoojina?”, Bill kysyi. Tiesin ettei hän ollut tosissaan, me emme kestäisi siivoojina viikkoakaan. Hän oli peloissaan, ja ymmärsin sen. Kun ottaisimme sirut pois, olisimme valvovan Verkon, mutta myös turvaverkon ulkopuolella, eikä takaisin olisi enää paluuta.

Tein pienen viillon Billin käsivarteen, otin sirun pois ja kiedoin siteen hänen kätensä ympärille. Haava ei ollut kovin iso, mutta arpi siitä todennäköisesti jäisi. Kun Bill oli poistanut minun siruni ja toipunut veren näkemisen aiheuttamasta huonosta olosta, lähdimme ajamaan kohti pohjoista Arizonaa.

Me ajettiin kierrellen pikkuteitä pitkin, välttäen tietullit ja poliisien kamerat, ja nukuttiin matkan varrella autossa. Motelleihin meillä ei ollut varaa, ja tuskin me huonettakaan oltaisiin saatu, ala-ikäisinä ja ilman henkilöllisyystodistusta. Kiertelystä johtuen matka kesti kaksi päivää kauemmin, ja me kiitettiin Jennyä rahoista jotka se oli antanut, sillä bensaa kului paljon, eikä me luottokorttejakaan voitu käyttää, sillä jokaisesta korttiostosta jää merkintä tietokantaan, emmekä me todellakaan halunneet kenenkään pystyvän jäljittämään meitä.

Lopulta viidennen päivän iltana, ajaessamme pientä autiomaatietä, edessämme levittyi laakson täydeltä taloja aurinkopaneelit katollaan, kasvihuoneita ja nauravia lapsia. Ero oli valtava verrattuna maailman josta olimme juuri tulleet, maailmaan täynnä valvontaa ja epäluuloa. Ensimmäistä kertaa ymmärsin mitä vapaus todella tarkoittaa.

 

Outlaws of love 5. luku

“Mitä jos meidän ei koskaan tarvitsisi olla varovaisia?”, Aleksi kysyy, ja Luka itkee, koska se sattuu, koska niin ei koskaan tule tapahtumaan, mutta enimmäkseen koska Aleksi jaksaa yhä toivoa. Luka kadotti toivonsa kun hän katsoi sen pienen Enkeli tytön kuolevan. He eivät koskaan olleet liian varovaisia, aina puolikuolleita pelosta (jopa Aleksi vaikka hän ei halunnutkaan myöntää sitä), mutta silti liian typeriä lopettamaan. Luka ei enää laskenut kuinka monta kertaa he olivat livahtaneet yhdessä kaupungille, kun hän tajusi ettei hän haluaisi tietää tarkkaa lukua jos he jäisivät kiinni - mitä se auttaisi jos he olisivat onnistuneet tekemään sen 160 kertaa ennen kiinnijäämistä?

Joten Luka lopettaa laskemisen, toivoo etteivät he koskaan jää kiinni, ja he molemmat itkevät sinä yönä kun he täyttävät viisitoista. Jos he jäävät kiinni nyt...No, kaikki tietävät mitä tapahtuu Enkeleille jotka täyttävät 15 eivätkä ole vieläkään koulutettuja. Kaikki tietävät mistä heidän tyynyjensä untuvat tulevat nykyisin.

He pidättävät hengitystään kun he ovat ulkona, puristavat toisiaan kädestä hiukan liian kovaa, ja Aleksi, ensimmäistä kertaa, itkee Lukan hiuksiin. “Minua pelottaa”, hän myöntää, eikä Luka tiedä mitä tehdä. “Minua todella pelottaa.” Lopulta he lopettavat kaupungille livahtamisen. He päättävät että se on aivan liian vaarallista, joten he piileskelevät huoneessaan kun heitä ei tarvita muualla, rakentavat linnoituksen tyynyistä ja pelaavat pelejä nimeltä mitä jos ja kuvittele jos ja minä toivon.

Aleksi ei oikeastaan itke niiden pelien jälkeen, mutta käpertyy lähemmäs ja katsoo Lukaa katseella joka rukoilee tulla halatuksi. Joten Luka halaa. Ja siipien alla he rukoilevat että jonakin päivänä heidän ei tarvitse enää piileskellä.

Vialliset 3. luku

Tajusin että Vialliset, Outlaws of love ja Dream that never come true kuuluvatkin samaan, paljon laajempaan tarinaan, joten suosittelen lukemaan tähän menessä julkaistut osat kyseisistä tarinoisista. Kommentteja kaivataan :)

Kävelimme hämärässä kaupungissa Billin kanssa, kello oli jo kymmenen ja oli korkea aika mennä pois kaduilta, mutta kumpaakaan ei huvittanut palata ahtaaseen autoomme. Ensimmäisen kuukauden olimme asuneet ystäviemme luona, mutta vaikka he olivatkin toivottaneet meidät lämpimästi tervetulleiksi, muutaman päivän kuluttua kaikkien hermot alkoivat kiristyä ja tajusimme että oli aika lähteä. Kaksi viikkoa sitten olimme sanoneet hyvästit Frankille ja hänen perheelleen, vain tajutaksemme ettei meillä ollut enää ketään jonka luokse mennä. “Missä me nyt nukumme, metroasemallako?”, Bill kysyi huokaisten. “Ei, se on liian vaarallista. Meidän täytyy nukkua minun autossani”, sanoin peittäen huoleni. Minun täytyi olla vahva Billin vuoksi.

Yhtäkkiä humalainen huuto herätti minut ajatuksistani ja tajusin neljän tuskin minua ja Billiä vanhemman miehen kävelevän meitä kohti. “Vitun hintit, painukaa sinne mistä tulittekin! Kukaan ei halua teitä tänne!”, vaalea hiuksinen mies huusi, ja hetken päästä hän seisoikin aivan edessämme, silmät täynnä vihaa ja inhoa. En kuitenkaan ollut peloissani, vaan vihainen ja kyllästynyt ihmisten hyljeksyntään. “Me emme ole homoja, eikä Bill ole poikaystäväni vaan veljeni”, sanoin pettävän rauhallisesti ja kun miehen kasvoilla välähti pelko, luulin hänen nähneen silmissäni jotain mikä oli säikyttänyt hänet. Kääntyessäni näin kuitenkin Billin pitävän kädessään saksia.

“Miksi sulla on sakset mukana? Ethän sä ole alkanut taas viilteleen itteesi, sä lupasit vuosi sitten ettet sä enää koskaan tee niin!”, huusin Billille turhautuneena. “Mä oon pahoillani, mutta mä en kestä tätä enää! Mitä jos me ei koskaan löydetä paikkaa missä me ollaan turvassa, paikkaa minne meidät hyväksytään?”, Bill kysyi katsoen minua silmiin, ja mietin mistä lähtien hänellä oli ollut vanhan ihmisen silmät. Hän toi mieleeni Enkelit uutisissa, lapset jotka olivat kokenneet liikaa pahaa aivan liian nuorina.