Sick Game Called Life 13. luku

Vittu. Mikä helvetti Nikaa vaivasi? Ehkä mulla ei ollut oikeutta edes miettiä sitä, mutta tilanne oli ahdistava ja omituinen. Nikan olisi kuulunut inhota mua, pelätä, mitä tahansa muuta kuin tätä. Siihen mä olisin osannut vastata ja reagoida – vihan mä olisin ymmärtänyt ja hyväksynyt. 

”Tota, mä luulen että ois parempi jos kuitenkin yrität viel –”
”Oo kiltti, vaan tänä yönä.”

Nostin katseeni Nikaan, mutta sen kasvot pysyivät vieläkin täysin ilmeettöminä. Oli liian hämärää erottaakseni sen silmiä kunnolla, mutta tuntui kuin se ei olisi edes räpyttänyt niitä ollenkaan. Kun en sanonut mitään, Nika tulkitsi sen hyväksyväksi vastaukseksi. Se nosti mun peittoa, ja liukui viereeni selälleen. En uskaltanut liikkua, istuin vaan tikkusuorana sen vieressä, tuijottaen taas käsiäni. 

Tietoisuus siitä, ettei meidän välissä ollut kuin muutama hassu sentti ilmaa sai mun koko ruumiini suorastaan vapisemaan. Mä en halunnut olla niin lähellä sitä, se ei tuntunut hyvältä. Pelkäsin, että jos osuisin vahingossa sen jalkaan, se ymmärtäisi sen heti väärin, ja säikähtäisi. 

”Voidaanko me nyt nukkua?” Nika kuiskasi, ja mä voisin vaikka vannoa sydämeni jättäneen lyöntejä välistä. 

Hitaasti, yrittäen välttää minkäänlaista fyysistä kosketusta, liu’uin takaisin selälleni Nikan viereen. Tunsin sen katseen itsessäni, ja pakottauduin sulkemaan silmät.  Aikaisemmin nappaamani pamit tuntuivat menettäneen kokonaan tehonsa – rauhasta ei ollut enää tietoakaan. 

Jos kuvittelin olleeni hermostunut, se ei ollut mitään verrattuna siihen pakokauhuun mikä muhun iski kun Nika liikahti. Vuodesohva ulvahti hiljaa kun Nika siirsi jalkansa mun jalkaa vasten, saaden mun koko alavartalon syttymään liekkeihin. Sen käsi nousi koskettamaan ensin kevyesti mun kylkeä, kuin kokeillakseen missä se on, ja sitten se kiersi sen rintakehäni ympäri varmemmalla liikkeellä. Nikan keho painautui mua vasten sametinpehmeästi, itsepäisesti. Purin itseäni kieleen ja pidätin hengitystä kun Nika painoi vielä kasvonsa kaulaani vasten.

Se nukahti lähes saman tien. Käden ote mun ympärillä hellitti hieman, ja sen hengitys muuttui tasaisemmaksi, rauhallisemmaksi. Siltikään se ei päästänyt irti tai pyörähtänyt kauemmas; ei, se nukkui muhun kietoutuneena, ja olin jopa tuntevinani sen huulien kaartuvan hymyyn – täsmälleen kuten silloin ennen. 

Mä en nukkunut koko yönä minuuttiakaan.