Sick Game Called Life 16. luku

Puoli vuotta myöhemmin äiti pääsi vankilasta, kai sitä säälitiin ja oikeastaan sen ainoa rikos oli olla tekemättä mitään. Silti mä en käsittänyt kuinka se saattoi saada Nikan huoltajuuden vaikkei Nika luottanut siihen sitäkään vähää mitä muhun eikä suostunut puhumaan tai kuuntelemaan äitiä. Jo viikossa tuli selväksi ettei se toiminut. Nika ei totellut äitiä lainkaan ja pyöri kaupungilla iltamyöhään ellen mä pyytänyt sitä kotiin ja joskus siitä huolimatta. Äiti kohteli mua edelleen kuin aavetta, ellei huutanut mulle Nikan käytöksen vuoksi.

Koulussa, jota mä olin käynyt jo kolme kuukautta, mä kohtasin huutelua, naureskelua, päälle syljeskelyä ja hakkaamista kahden edestä. Mä en välittänyt mitä ne musta ajattelivat, ne halveksivat mua tuntematta mua, tietämättä mitä mä olin kokenut, mutta Nikaa mä en antanut niiden satuttaa.

Ei luokkakaverit olleet ainoita jotka antoi mulle mustia silmiä ja murtuneita neniä ja kylkiluita. Äiti ei tietenkään ollut lopettanut kapakoissa juoksemista ja toi kotiin samanlaisia sairaita sekopäitä kuin ennenkin, ei kai sitä ketkään muut edes katsoisi. Äiti piti niitä unelmien prinsseinä eikä uskonut niiden voineen satuttaa Nikaa. Asiaa ei auttanut se ettei Nika puhunut mitään, joten sekä kotona että koulussa mä yritin puolustaa Nikaa ja kertoa kiusaamisesta ja pahoinpitelystä, vain kuullakseni olevani valehtelija ja riidanhaastaja.

Tää oli julma ja kylmä maailma, ihmiset ei piitannut paskaakaan mitä köyhälle kakaralle tapahtui, eikä Nikasta ollut puolustamaan itseään. Mä jouduin katsomaan kun se pisti koulunkäyntinsä paskaksi ja arvet ilmesty sen ranteisiin. Pahinta oli kuitenkin se kun Nika kolme kuukautta myöhemmin, 12-vuotis syntymäpäivänään, ilmestyi iltamyöhällä mun huoneeseen aivan kännissä ja yritti suudella mua. Mä yritin unohtaa mitä vuosi sitten oli tapahtunut, työnsin Nikan varovaisesti mutta päättäväisesti kauemmas ja lukittauduin vessaan.

Mä kuuntelin lähes puolituntia Nikan huutavan, kiroilevan, itkevän ja tunnustavan rakkauttaan oven takana, kunnes se lopulta sammui eteisen lattialle. Mä kannoin Nikan meidän huoneeseen ja peittelin sen vuoteeseen, ja tajusin ettei tää voinut jatkua näin. Kun Alex pari päivää myöhemmin tuli kysymään Morpheuksen yhteystietoja ja kertoi pakenevansa, mä tiesin että se oli meidän ainoa tilaisuus paeta tätä elämää, joka ei johtaisi muualle kuin pohjalle, umpikujaan josta ainoa poispääsy on kuolema.

Sick Game Called Life 15. luku

Maria tuli sovitusti kymmeneltä. Täytin sen opastuksella kaikenlaisia vitun lippuja ja lappuja; erilaisia anomuksia ja hakemuksia, todistuksia ja sopimuksia. Soitettiin yhdessä lafkasta toiseen, sovittiin tapaamisia ja haastatteluja erilaisiin tukiryhmiin, työkkäriin, sosiaalitoimistoon, kaikkialle. Nika jäi pelaamaan pleikkaa kun lähdettiin AA-kokoukseen ostarin kupeeseen.

Se oli juuri sellaista mitä olin odottanutkin; nihkeetä ja ahdistavaa, hermostunutta ja jollain tapaa epätodellista. Lähinnä mä vaan kuuntelin kun muut puhui – ja puhuttavaa niillä tuntui riittävän. Yks vanhempi mies sai mun kiinnostuksen heräämään välittömästi; se puhui matalalla, kumisevalla äänellä, sen kasvot olivat täynnä rumia arpia, taipeet rei’itetyt, iho peitetty musteeseen ja sen kuhmurainen kallo ajeltu kaljuksi. Se oli elänyt rankempaa elämää kuin muut siinä huoneessa – se huokui sen rennosta olemuksesta ja vinosta hymystä. Se esitteli itsensä Jakeksi, ja kirjoitti puhelinnumeronsa yhteen aa-kerhon esitteeseen.

”Kuule pentu”, se mutisi hyväntuulisesti ojentaen paperin mun syliini. ”Ei siinä ole mitään pahaa jos haluaa juoda pari bisseä silloin tällöin, mutta sulla on vielä koko elämä edessäs. Älä vittu soikoon mokaa tätä sun ainoaa elämääs.”

En tiennyt mitä olisin vastannut, joten puristin paperin taskun pohjalle ja nyökkäsin.

”Soita ihan millon vaan susta tuntuu siltä”, Jake sanoi outoa pehmeyttä äänessään - niin hurjan näköisen kaverin ei olisi osannut odottaa osaavan puhua niin lempeästi. ”Mä oon koko elämäni vaan ottanut, ja nyt on mun vuoro antaa. Noin nuoren jätkän ei pitäis istua täällä meidän vanhojen juoppojen ja narkkien keskellä.”

Jake valoi muhun toivoa, ihan uudenlaista näkökulmaa, ja vaikka se ei tiennyt paskaakaan mun taustasta, se uskoi muhun silti. Se tuntui yllättävän hyvältä. Kokouksen päätyttyä käytiin hakemassa päivän pamit terveyskeskuksesta, sain Marialta muutaman maksusitoumuksen ruokakauppaa varten ja sovittiin uus tapaaminen seuraavalle viikolle. Nika menisi takaisin kouluun taas huomenna, ja Maria auttoi mua vielä kirjoittamaan kirjeen rehtoria varten. Oli siinä vähän nielemistä kun kirjoitin toimivani Nikan huoltajana jatkossa.

Heräsin säpsähtäen kun jossain alkoi herätyskello huutaa, ja katselin unisena ympärilleni. Nika tiukensi otettaan mun ympäriltä, varmaan automaattisena reaktiona uniensa keskeytyksestä, ja mutisi jotain käsittämätöntä. En muistanut nukahtaneeni, mutta pamit oli varmaan tehneet taas tehtävänsä. 

”Se on vissiin sun herätyskello”, sanoin uskaltamatta edes liikkua. Nika oli liian lähellä, se käytännössä makasi puolittain mun päällä, ja mun sydän alkoi ottaa kierroksia.  

Nika huokaisi mun kaulaa vasten, sen lämmin hengitys kutitti herkällä iholla, ja silmät ristissä se kohottautui istumaan selkä muhun päin. Se haukotteli venytellen, pitämättä mitään kiirettä. Sen tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja hartialihakset erottui haaleana siluettina paidan kangasta vasten kun se venytteli käsiään. Käänsin katseeni kattoon kun se nousi ylös ja laahusti huoneeseensa sammuttamaan herätyskellonsa.

Kun kylppärin ovi pamahti kiinni, nousin ylös. Nukkumisesta tuskin olisi enää tullut mitään – olinhan mä heti aamusta taas hermostunut ja kiusaantunut. Keitin meille kahvia ja kaivelin kaapista aamupalaa.  Nikan ilme oli tuttuun tapaan sulkeutunut kun se katteli kahvintuoksuisessa keittiössä pöydälle nostamiani leikkeleitä, juustoja, leipiä ja muroja. Se katto mua silmiin ja virnisti. 

”Kyl susta viel hyvä kotiäiti tulee”, Nika sanoi selvää huvittuneisuutta äänessään, ja mä olisin voinut nauraa silkasta hämmästyksestä ja ilosta.

Kalpeiden kasvojen hymykuopat oli erottunut just sen verran että tiesin niiden olevan tallella, ja sinisissä silmissä oli käväissyt niille ennen niin ominainen hymy. Mun sydän heitti kärrynpyörän enkä voinut olla virnistämättä takaisin.

”Älä odota liikoja, senkin lellitty kakara”, mutisin kahvikupin takaa. 

Ehkä tästä sittenkin tulis vielä jotain. 

Nika söi hyvällä ruokahalulla monta leipää, huitas kahvinsa kurkkuun ja haki reppunsa. Se heitti takin niskaansa, löi kengät jalkaan ja huikkas heipat ovelta. Mä tuijotin sen perään typerästi hymyillen. 

Ehkä mä voisin vielä saada veljeni takaisin. 

Sick Game Called Life 14. luku

Nikan hengitys vaimeni, sen käsi värähti hieman ja huulien välistä karkasi kevyt huokaus. Tiesin sen heränneen, mutta en sanonut mitään. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, ja yritin turhaan saada sydämeni lyömään rauhallisemmin. Kaulan iho tuntui nihkeältä ja kylmältä kun Nika veti päätään kauemmas, ja kurkkuun kohosi pala kun sen silmät porasi reikiä mun kasvoihin. Se kohotti hieman kättään, nosti sen mun rintakehälle, ja vaan tuijotti mua.

Aika tuntui pysähtyneen kokonaan, en tiedä kuinka kauan me maattiin siinä liikkumattomina, minä nukkuvaa esittäen ja Nika mua silmillään tutkien. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Nika yhtäkkiä veti kätensä pois, nousi istumaan selin muhun ja puhui.

”Mä tiedän sun olevan hereillä.”

 Mun olisi tehnyt mieli väittää vastaan, jatkaa nukkuvan esittämistä, mutta käänsin silti katseeni t-paidalla verhottuun selkään.

”Mistä sä sen tiesit?”
”Mä hermostutan sua.”

En osannut taaskaan sanoa mitään. Olin odottanut ihan toisenlaista ihmistä, olin odottanut pelkoa, katkeruutta ja inhoa. Olin kuvitellut Nikan olevan vielä se sama poika jonka muistin, mutta mun edessäni istui täysin vieras nuori, jonka ääni ei vapissut kun se puhui mulle. Sen kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita, sen silmät ei paljastaneet mitään mitä sen mielessä liikkui. Ilmapiiri tuntui painostavalta ja raskaalta, odottavalta.

”Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa.”
Tukahtunut naurahdus.
”Voisit vaikka näin aluksi pyytää anteeks.”

Mun vatsaan tippui jäätävä kivi, suoniin levisi myrkkyä ja hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.

”Mä oon ihan helvetin pahoillani siitä mitä tapahtui”, kuiskasin, tuntien tutun poltteen silmäkulmissa ja puristuksen henkitorvessa. ”Antaisin mitä tahansa, vittu ihan mitä vaan, jos saisin sen jotenkin tekemättömäksi. Mä en ikinä, en ikinä… Oon niin helvetin pahoillani.”

Nikan hartiat painautuivat lysyyn, ja se tärisi. Niin pahalta musta ei ollut vielä kertaakaan tuntunut, ja olisin halunnut vaan juosta pois. Lähteä. Vetää pään täyteen ja unohtaa.

”Sä jätit mut”, Nika kuiskasi ääni väristen. ”Haista vittu.”

Toimin täysin vaistomaisesti, reagoin ajattelematta sen pidemmälle; nappasin Nikaa kädestä kiinni kun se nousi ylös, ja se pyörähti väkisin ympäri. Kaduin reaktiotani saman tien. Kyyneleet tippuivat kalpeita poskia pitkin, silmissä loisti pohjaton tuska ja kipu. Siinä se oli – se mitä mä olin pelännyt ja odottanut näkeväni Nikasta.

”Sun ei tarvii antaa mulle koskaan anteeksi, eikä sun edes kuulu tehdä niin”, aloitin, yrittäen hakea oikeita sanoja. ”Mutta mä haluan sun ymmärtävän, että oon oikeesti ihan vitun pahoillani siitä mitä tein. Mä en olisi koskaan saanut tehdä sulle niin, en olisi saanut koskea suhun niin…”

Mutta oikeita sanoja ei tullut. Oikeita sanoja ei ollut edes olemassa – mikään ääneen lausuttu ei muuttaisi tapahtunutta, eivätkä ne vähäiset sanat painaneet vittuakaan sen ruumista repivän tuskan rinnalla. Mun tekoa ei voinut selittää tai hyvittää mitenkään.

”Etkö sä vitun urpo tajua?” Nika yllättäen kysyi, rutistaen kulmiaan epäuskosta, tuhahtaen kuin puhuisi pienelle lapselle joka ei kuunnellut silloin kun piti. ”Sä jätit mut. Sä häivyit. Millään muulla ei ole mitään vitun väliä. Mä oon vittu soikoon sun veljesi, samaa lihaa ja verta, ja sä vaan jätit mut tänne yksin!”

Nika repäisi kätensä irti, ja ryntäsi ulos huoneesta.

Silloin mä ymmärsin ensimmäisen kerran, että Nikassa oli jotain pahasti vialla. Se ei ollut vihainen siitä mitä mä olin tehnyt sille, vaan siitä kun lähdin sen luota.

Sick Game Called Life 13. luku

Vittu. Mikä helvetti Nikaa vaivasi? Ehkä mulla ei ollut oikeutta edes miettiä sitä, mutta tilanne oli ahdistava ja omituinen. Nikan olisi kuulunut inhota mua, pelätä, mitä tahansa muuta kuin tätä. Siihen mä olisin osannut vastata ja reagoida – vihan mä olisin ymmärtänyt ja hyväksynyt. 

”Tota, mä luulen että ois parempi jos kuitenkin yrität viel –”
”Oo kiltti, vaan tänä yönä.”

Nostin katseeni Nikaan, mutta sen kasvot pysyivät vieläkin täysin ilmeettöminä. Oli liian hämärää erottaakseni sen silmiä kunnolla, mutta tuntui kuin se ei olisi edes räpyttänyt niitä ollenkaan. Kun en sanonut mitään, Nika tulkitsi sen hyväksyväksi vastaukseksi. Se nosti mun peittoa, ja liukui viereeni selälleen. En uskaltanut liikkua, istuin vaan tikkusuorana sen vieressä, tuijottaen taas käsiäni. 

Tietoisuus siitä, ettei meidän välissä ollut kuin muutama hassu sentti ilmaa sai mun koko ruumiini suorastaan vapisemaan. Mä en halunnut olla niin lähellä sitä, se ei tuntunut hyvältä. Pelkäsin, että jos osuisin vahingossa sen jalkaan, se ymmärtäisi sen heti väärin, ja säikähtäisi. 

”Voidaanko me nyt nukkua?” Nika kuiskasi, ja mä voisin vaikka vannoa sydämeni jättäneen lyöntejä välistä. 

Hitaasti, yrittäen välttää minkäänlaista fyysistä kosketusta, liu’uin takaisin selälleni Nikan viereen. Tunsin sen katseen itsessäni, ja pakottauduin sulkemaan silmät.  Aikaisemmin nappaamani pamit tuntuivat menettäneen kokonaan tehonsa – rauhasta ei ollut enää tietoakaan. 

Jos kuvittelin olleeni hermostunut, se ei ollut mitään verrattuna siihen pakokauhuun mikä muhun iski kun Nika liikahti. Vuodesohva ulvahti hiljaa kun Nika siirsi jalkansa mun jalkaa vasten, saaden mun koko alavartalon syttymään liekkeihin. Sen käsi nousi koskettamaan ensin kevyesti mun kylkeä, kuin kokeillakseen missä se on, ja sitten se kiersi sen rintakehäni ympäri varmemmalla liikkeellä. Nikan keho painautui mua vasten sametinpehmeästi, itsepäisesti. Purin itseäni kieleen ja pidätin hengitystä kun Nika painoi vielä kasvonsa kaulaani vasten.

Se nukahti lähes saman tien. Käden ote mun ympärillä hellitti hieman, ja sen hengitys muuttui tasaisemmaksi, rauhallisemmaksi. Siltikään se ei päästänyt irti tai pyörähtänyt kauemmas; ei, se nukkui muhun kietoutuneena, ja olin jopa tuntevinani sen huulien kaartuvan hymyyn – täsmälleen kuten silloin ennen. 

Mä en nukkunut koko yönä minuuttiakaan. 

Sick Game Called Life 12. luku

Odottava hiljaisuus. Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni pois siitä, niiden kaikkien silmäparien alta, toiseen ulottuvuuteen, missä ei ollut kipua tai pelkoa. Sinne, minne huumeet mut vei; paratiisiin, jossa ei ollut tilaa muulle kuin hyvänolontunteelle. Sä oot sen velkaa Nikalle, sä oot sille velkaa ihan helvetisti. Ääni päässäni tuntui räjäyttävän tajunnan, enkä päässyt sitä pakoon. En voinut hylätä Nikaa uudestaan, en sen jälkeen mitä olin tehnyt. En voisi koskaan hyvittää tapahtunutta, mutta minun täytyi jäädä tukemaan ja suojelemaan häntä, vaikka se tarkoittaisi että joutuisin kärsimään. Nika ansaitsi niin paljon enemmän.

”Voi vittu”, älähdin päätäni raapien ja lattiaa tuijottaen. ”Kerrotteko vielä uudestaan, mitä seuraavaksi tapahtuis mikäli jäisin tänne?”

Ja lisää puhetta. Ennemminkin aistin kuin näin Nikan vetäytyvän takaisin sohvalle, enkä taaskaan ymmärtänyt sanaakaan palopuheesta, jota mulle syötettiin nyt hieman toiveikkaammalla äänensävyllä. Kun en enää jaksanut teeskennellä kuuntelevani tai ymmärtäväni, nyökkäsin.

”Okei, mä yritän”, huokaisin, vältellen ihmisten katseita. ”Me yritetään.”

Nika ei vastannut mitään. Poliisit lähtivät nopeasti, niillä riitti muitakin hommia. Sairaanhoitaja antoi mulle levyllisen Diapameja – pitihän mun voida nukkua ensimmäinen yö rauhassa. Jatkossa mä hakisin pamit läheisestä terveyskeskuksesta päivä kerrallaan; ne ei halunneet riskeerata antamalla mulle suoraan sylillistä nappeja. Sosiaalitantta, Maria, sanoi palaavansa heti aamulla tarkastamaan tilanteen ja kertomaan jatkotoimenpiteistä. Mun vieroitushoidot ja tukiryhmät alkaisivat heti huomenna; ei enää huumeita. Yksikin moka, ja Nika kiikutettaisiin suoraan koulukotiin. Musta leivottaisiin useiden tahojen avulla järkevä, vastuutuntoinen aikuinen, joka osaisi pitää huolta pienestä veljestään. 

”Teillä on varmasti paljon puhuttavaa Nikan kanssa”, Maria lopulta hymyili kun kaikki muut olivat jo lähteneet. ”Palaan kymmeneltä aamulla, käydään sitten paremmin lävitse asioita. Hyvää yötä.”

Jäin typeränä seisomaan eteiseen, tuijottamaan suljettua ovea. Kun lopulta käännyin, Nika oli sytyttänyt itselleen tupakan. Se istui yhä polvet koukistettuina eteensä, ja seurasi mua katseellaan kun pakotin itseni asettumaan vastapäiseen nojatuoliin.

”Mistä lähtien sä oot polttanut?”

”Mistä lähtien sua on kiinnostanut mun tekemiset?”

Vittu. Mun kädet tärisivät edelleen kun nappasin pari pamia kielen alle. Sytytin röökin, vilkuillen samalla ympärilleni. Asunto näytti lähes samanlaiselta kuin puoli vuotta sitten; ainoa muutos oli Nikan sängyn puuttuminen olohuoneesta. Mutsi oli siirtänyt sen sinne sinä iltana, kun mä lakkasin olemasta. Arvelin Nikan saaneen mun huoneeni kun lähdin, mutsilla oli ollut tapana sammua sohvalle.

Mun olisi pitänyt heti pyytää anteeksi, yrittää selittää saman tien. Sanoa edes jotain, mitä tahansa. Tapailin sanoja mielessäni, mutta ne kuulostivat kaikki vaan helvetin typeriltä ja tarkoituksettomilta, mitättömiltä.  Nika tumppasi tupakkansa pöydänpintaa vasten, irrottamatta hetkeksikään katsettaan musta. Mun oli pakko napata vielä kolmas pami vaikka edellisetkään eivät olleet vielä täysin sulaneet; hermostutti liikaa.

”Sä näytät hirveeltä.”

Virnistin tahtomattanikin, uskaltautuen nopeasti vilkaisemaan Nikaa. Sen kasvoista ei voinut lukea mitään, ne pysyivät edelleen ilmeettöminä. Mustelma mun silmäkulmassa oli muuttunut värikkääksi ja räikeäksi, alahuuli oli turvonnut ja epämuodostuneen näköinen. Mun vaatteet olivat nuhjuiset ja kuluneet, tukka paskanen. Ei mulla ollut varaa väittää vastaan, joten pidin turpani kiinni ja tyydyin nyökkäämään. 

”Mä meen nukkumaan”, Nika ilmoitti, nousten ylös. ”Voit lainaa mun vaatteita jos haluut käydä suihkussa, kylppärissä sinisessä korissa on puhtaita.” Suihkun jälkeen pamit alkoivat hiljalleen vaikuttaa; olo muuttui rauhallisemmaksi ja vähän paremmaksi, tärinäkin lakkasi. Väsytti ihan törkeesti, joten levitin vuodesohvan sängyksi ja heittäydyin selälleni makaamaan. Poltin tupakan ja jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan valkoista kattoa yläpuolellani.

Aamulla mä pyytäisin anteeksi Nikalta. Mun kroppaa pakotti kaikkialta, ja väsymys sai silmät lopulta painumaan kiinni. Nukahdin sekunneissa. 

"Janus? Jan, mä en saanut unta.”

En ole koskaan elämäni aikana herännyt niin nopeasti. Nousin säpsähtäen istumaan, yrittäen saada rähmäisiä silmiäni tarkentamaan katsetta hämärässä huoneessa. Nika seisoi hievahtamatta sängyn vierellä, kädet puristettuina nyrkeiksi ja kasvot täysin ilmeettöminä. ”Et saanut unta?” Toistin hitaasti, yrittäen estää itseäni muistamasta milloin olin kuullut sen viimeksi samoilta huulilta, ja mihin se oli johtanut. ”No vittu, polta rööki, juo lasi maitoa, en mä tiedä, yrität vaan uudestaan. Kyllä se uni lopulta tulee.”

Veri kohisi korvissani kun laskin katseeni käsiini. Sydän tuntui hakkaavan tietään rinnan lävitse, sormet tärisivät tahtomattanikin ja kylmät väreet hiipivät selkärankaani pitkin. Tunsin oloni epämukavaksi ja tyhmäksi – en tiennyt mitä sanoa. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden.

”Voinko mä nukkua sun vieressä?”

Sick Game Called Life 11. luku

Oven aukaisi keski-ikäinen nainen, jolla oli lämmin hymy ja väsyneet silmät. Mulle esiteltiin kuusi vierasta ihmistä - sosiaaliviranomaisia, poliiseja, sairaanhoitaja. En kuullut heidän nimiään tai nähnyt kasvoja, vapisevin käsin vaan kättelin ihmisiä etsien Nikaa niiden joukosta. Olin jo aikeissa kysyä missä se on, mutta sanat kuolivat mun huulilleni kun silmäni osuivat sohvalla istuvaan nuorukaiseen.

Nika oli muuttunut puolessa vuodessa täysin tuntemattomaksi. Se tuijotti mua ilmeettömänä, polvet vasten rintaa ja kädet jalkojen ympärille kiedottuina. Sen kasvot olivat kapeat ja värittömät, hiukset värjätyt. Vaaleat enkelikiharat olivat poissa, ja tilalla oli joka suuntaan sojottava sotkuinen musta hiuspehko, hymykuopista ei ollut tietoakaan, eikä punertavista silmistä voinut nähdä niille ennen niin ominaista kirkkautta ja lämpöä. Ja siinä se vaan istui hiljaa paikoillaan, tuijottaen mua, sanomatta sanaakaan. Mä en tuntenut sitä nuorta poikaa ollenkaan – se ei ollut se Nika, jonka mä odotin kohtaavani.

Käänsin nopeasti katseeni sinisistä silmistä, mun oli pakko.

Ihmiset puhuivat puhumasta päästyäänkin, mä nyökkäilin välillä osoittaakseni kuuntelevani, vaikka en rehellisyyden nimissä ymmärtänyt sanaakaan. Jokainen puhui vuorotellen, toiset virallisiin lakipykäliin vedoten, toiset otsa huolesta ja sympatiasta rypyssä. Merkityksettömiä sanoja sosiaalihuollosta, tuesta ja avusta, aa-ryhmistä, huumetyöstä, äidin ja jonkun miehen oikeudenkäynnistä, mun kesken jääneestä koulusta, asunnosta, Nikan koulunkäynnistä. Tuijotin vaan suoraan eteeni, voimatta tarkentaa katsettani mihinkään. Silmissä kirveli, eikä paha olo lähtenyt nielemällä.

"Janus?” Käänsin katseeni naiseen edessäni, samaan joka oli avannut mulle oven. ”Oletko vieläkin huostaanoton kannalla? Kuten jo sanoin aiemmin, saisitte kaiken mahdollisen avun mitä sosiaalihuollosta vaan voidaan tarjota.”

En uskaltanut katsoa Nikaan, mutta aistin sen nousseen seisomaan.

”Jan, mä pyydän…”, poika kuiskasi hiljaa, ääni pidätellystä itkusta värähtäen. ”Älä anna niiden viedä mua pois täältä.”