Vialliset 2. luku

“Tom, eihän kukaan ole satuttanut sinua?” Bill kysyi hädissään. “Mä..Mä rakastan sua”, kuiskasin hiljaa, pystymättä katsomaan veljeeni. Yhtäkkiä Bill halasi minua tiukasti ja huokaisi: “Voi Tom, mä luulin että jotain kamalaa oli tapahtunut. Ei sulla ole mitään syytä itkeä, mä en voisi koskaan hylätä sua. Itseasiassa mä olen rakastanut sua jo kauan, mutta pelkäsin kertoa siitä, koska olin varma ettet voisi koskaan tuntea samoin”, ja katsoi minua hymyillen. Istuin hiljaa, pää Billin olkapäällä, ja olin taas onnellinen. Hetken päästä hän kuiskasi korvaani, naurua äänessään: “Sä oot ehkä maailman söpöin veli.”

Mä istuin sohvalla katsomassa televisiota kiinnittämättä oikeastaan edes huomiota ohjelmaan. Bill istui sylissäni puokiksi nukahtaneena ja leikki hiuksillani, kun takaamme kuului kova kolahdus ja särkyvän lasin helinää. Hyppäsin pystyyn ja suojasin vaistomaisesti Billiä vartalollani, ennen kuin tajusin sen olleen äiti, joka nyt tuijotti meitä kalpeana, ostoskassin sisältö lattialle levinneenä.

“Hei äiti, eikö sun pitänyt päästä töistä vasta tunnin päästä?”, kysyin peläten mitä äiti aikoi tehdä. Hän oli varmasti nähnyt Billin istumassa sylissäni, ja hänen reaktiostaan päätellen mitään hyvää ei ollut odotettavissa. Äiti ei ollut koskaan ollut erityisen suvaitsevainen, ja siksi olimmekin päättäneet että salaisimme suhteemme, kunnes lukio kahden kuukauden kuuluttua päättyisi.      “Pojat, minä en suvaitse tuollaista käytöstä kotonani. Te ette ole enää poikiani ja toivon etten näe teitä täällä huomisaamuna”, hän sanoi katsoen meitä vihaisena ja halveksien.

Katsoin pelästyneenä Billiä, me olimme vain kaksi nuorta, eihän meillä ollut edes rahaa tai työtä.

Minne me voisimme mennä?

I've been here waiting for

something to live and die for
Let's run and hide.

Out of touch
out of time,
Just get lost without a sign.
As long as you stay by my side

In your shadow I can shine..