Kävelimme hämärässä kaupungissa Billin kanssa, kello oli jo kymmenen ja oli korkea aika mennä pois kaduilta, mutta kumpaakaan ei huvittanut palata ahtaaseen autoomme. Ensimmäisen kuukauden olimme asuneet ystäviemme luona, mutta vaikka he olivatkin toivottaneet meidät lämpimästi tervetulleiksi, muutaman päivän kuluttua kaikkien hermot alkoivat kiristyä ja tajusimme että oli aika lähteä. Kaksi viikkoa sitten olimme sanoneet hyvästit Frankille ja hänen perheelleen, vain tajutaksemme ettei meillä ollut enää ketään jonka luokse mennä. “Missä me nyt nukumme, metroasemallako?”, Bill kysyi huokaisten. “Ei, se on liian vaarallista. Meidän täytyy nukkua minun autossani”, sanoin peittäen huoleni. Minun täytyi olla vahva Billin vuoksi.
Yhtäkkiä humalainen huuto herätti minut ajatuksistani ja tajusin neljän tuskin minua ja Billiä vanhemman miehen kävelevän meitä kohti. “Vitun hintit, painukaa sinne mistä tulittekin! Kukaan ei halua teitä tänne!”, vaalea hiuksinen mies huusi, ja hetken päästä hän seisoikin aivan edessämme, silmät täynnä vihaa ja inhoa. En kuitenkaan ollut peloissani, vaan vihainen ja kyllästynyt ihmisten hyljeksyntään. “Me emme ole homoja, eikä Bill ole poikaystäväni vaan veljeni”, sanoin pettävän rauhallisesti ja kun miehen kasvoilla välähti pelko, luulin hänen nähneen silmissäni jotain mikä oli säikyttänyt hänet. Kääntyessäni näin kuitenkin Billin pitävän kädessään saksia.
“Miksi sulla on sakset mukana? Ethän sä ole alkanut taas viilteleen itteesi, sä lupasit vuosi sitten ettet sä enää koskaan tee niin!”, huusin Billille turhautuneena. “Mä oon pahoillani, mutta mä en kestä tätä enää! Mitä jos me ei koskaan löydetä paikkaa missä me ollaan turvassa, paikkaa minne meidät hyväksytään?”, Bill kysyi katsoen minua silmiin, ja mietin mistä lähtien hänellä oli ollut vanhan ihmisen silmät. Hän toi mieleeni Enkelit uutisissa, lapset jotka olivat kokenneet liikaa pahaa aivan liian nuorina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti