Minä ja Aleksi olimme liittyneet mielenosoitukseen heti kun kuulimme huudot ja rummutuksen huoneeseemme. Se kaikki oli sekavaa, ihmiset velloivat ympärillä, poliisit taistelivat toisiaan vastaan ja väliilä kuului karjaisuja kun joku oli saanut osuman tainnutuspistoolista. Oikeita aseita ei ollut yhtäkään, kukaan ei halunnut tappaa toisia ihmisiä, mutta sähköisku käteen tai jalkaan, puhumattakaan sokeuttavasta kyynelkaasusta, esti kaiken toiminnan aivan yhtä tehokkaasti.
Aluksi olin epävarma olimmeko me voitolla vai häviöllä, mutta kolmen tunnin jälkeen, kun yhä lisää ihmisiä oli liittynyt meihin ja poliiseja vaihtanut puolta, huomattuaan ettei vahvistuksia ollut tulossa, oli selvää että voittaisimme. Viimein, kun kello oli jo lähes kymmenen ja hämärä alkoi laskeutua, saimme viimeiset poliisit käsirautoihin. Huomattuaan että taistelu oli ohi ja olimme voittaneet, ihmiset alkoivat huutaa, nauraa ja halailla toisiaan, viime tuntien jännitys purkautui riemuna.
Kun ihmiset olivat rauhoittuneet, eräs mies, ilmeisesti joukon johtaja, kiipesi erään auton katolle esiintymislavan puuttuessa, ja alkoi puhua megafoniin: “Kiitos kaikille jotka osallistuivat tähän mielenosoitukseen. Me voitimme tänään, mutta taistelu ei ole vielä ohi. Haavoittuneet viedään Angel Cityyn, ja me muut liitymme yhteen toisten kaupunkien mielenosoittajien kanssa, yhteensä meitä on yli 180 000. Kun mukaan tulee vielä yli 120 000 lupautunutta taistelijaa, mikään ei voi pysäyttää meitä. Sitten me marssimme Los Angelesiin!”
Ihmiset hurrasivat taas kaikkialla ympärillämme, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota, sillä olin nähnyt kaksi tuttua luokaltani. Nykäisin Aleksia hihasta ja lähes huusin hänen korvaansa: “Katso, Nathan ja Jeff on tuolla, ihan muutaman metrin päässä. Mennään tervehtimään niitä!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti