Kävelemme puistossa lumen keskellä, samassa jossa tapasimme lähes puoli vuotta sitten, kun Aleksi pysäyttää minut. “Hyvää syntymäpäivää, mä ostin sulle Leijapojan, me voidaan katsoa se vaikka yhdessä” Mä katson hymyillen Aleksiin, “Sä muistat sen päivän kun me tavattiin” “Tietysti, mä rakastan sua”, hän sanoo ja suutelee minua. Juuri silloin paikalle juoksee kolme poliisia, jotka repivät meidät erilleen.
Aleksi yrittää päästä irti ja huutaa särkyneellä äänellä: “Ei, älkää viekö Mikaelia!” Mä käännyn katsomaan häntä ja huudan: “Aleksi, mä rakastan sua! Mä lupaan että me nähdään pian!”
Poliisit työntävät minut autoonsa ja sanovat tylyllä äänellä: “Sinut on pidätetty epäiltynä lapsen hyväksi käytöstä” Tuntuu kuin olisin joutunut painajaiseen, eiväthän he voi olla tosissaan?
Poliisilaitoksella minut viedään kuulusteluun ja he tiukkaavat: “Myönnätkö syyllisyytesi Aleksi Tammisen hyväksi käyttöön?” “En voisi ikinä satuttaa Aleksia, minä rakastan häntä! Vai onko sekin nykyään rikos?”,kysyn lannistuneella äänellä.
Seuraavana päivänä seison tunnistusrivissä, kun Aleksi tuodaan sisään ja näen että hän on itkenyt. “Kuka heistä on hyväksikäyttä jäsi?”, poliisi kysyy. “Ei Mikael satuttanut minua, koskaan.”, hän sanoo, ja kun hän nostaa katseensa, näen yksinäisyyden ja pelon hänen silmissään. Eivätkö hänen vanhempansa ymmärrä, että he vain satuttavat Aleksia?
Kaunis ja surullinen pätkä. Toisaalta tää poliisi kohtaus kuulostaa vähän epäuskottavalta. Vaikea tosin sanoa miten oikeassa tilanteessa toimittaisiin, mut jotenkin ajatus että poliisit kyykkivät puskassa kattomassa on vähän outo...
VastaaPoistaVilkaisin sitä ensimmäistäkin osaa, ja se oli kovin kaunis :3