Istuin puistossa piirtämässä kun näin pojan joka lennätti leijaa. “Hei, onpa siulla hieno leija”
“Ai, kiitos. Mä oon Aleksi. Haluutko pitää tätä narua?”, hän kysyy ja ojentaa kerän minulle odottamatta vastausta. “Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”, sanon hymyillen. “Mitä?”, hän kysyy eikä selvästikään ymmärrä mitä tarkoitin. “Hassan sanoo niin Leijapojassa. Se on yksi mun lempikirjoistani”, sanon taivaale katsoen. Lennätämme leijaa sanomatta mitään, eikä hiljaisuus tunnu kiusalliselta, vaan siltä kuin niin kuuluisi ollakin. “Hei, mun pitää mennä kotiin. Nähdäänhän me vielä huomenna?” “Totta kai, jos sä haluat”, ja katson kun hän juoksee pois.
On lämmin elokuinen päivä ja me makaamme nurmikolla käsi kädessa, puhaltaen saippua kuplia, kun Aleksi sanoo: “Olisinpa mä jo aikuinen. Ärsyttää kun vanhemmat pitää mua pikkulapsena joka ei ymmärrä mitään eikä osaa pitää huolta asioistaan” Mä huokaisin, “Aleksi, ei aikuisuuskaan aina niin hienoo ole. Joo, saisinhan mä ryypätä, mikä tuhoais mun terveyden, mutta samalla mulla ei ole lupaa sudella sitä ketä mä rakastan” Aleksi katsoo mua suoraan silmiin ja sanoo: “Kuka meitä estää?” Musta tuntuu kuin mun sydäntä revittäisiin palasiksi. Mä tiedän etten mä saisi, se on väärin, mutta mä rakastan Aleksia enkä jaksa välittää seurauksista. Suljen silmät, suutelen Aleksia ja hetken tuntuu kuin olisin taas kokonainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti