Kaikki tietävät mitä tapahtuu enkeleille, jotka täyttävät viisitoista, eivätkä ole vieläkään koulutettuja, mitä tapahtuu pilatuille enkeleille. Kaikki tietävät mistä heidän tyynyjensä untuvat tulevat nykyisin.
“En halua kuolla”, Aleksi kuiskaa joskus, käpertyy Lukan kainaloon, hautaa päänsä hänen niskaansa ja itkee. Lukalla ei ole sanoja, joilla vastata, hän ei voi sanoa ettei Aleksi kuole, koska he eivät tiedä, on aina mahdollisuus että ne tulevat vierailemaan heillä pahimmalla mahdollisella hetkellä, on aina mahdollisuus että ne vievät hänet pois.
Heidän naapurillaan on enkeli. No, ei oikeastaan naapurilla, mutta hän asuu lähellä, ja Luka kävelee hänen kotinsa ohi joka päivä tullessaan koulusta, joten hän ei voi olla huomaamatta enkeliä. Enkeli on pieni, kaunis tyttö, tuskin neljätoista vuotias, hänellä on suuret vihreät silmät ja vaaleat hiukset, ja jokin hänessä muistuttaa Aleksia. Se ei ole ainoastaa se tosiasia, että hänen kasvonsa ovat kuin naispuolisen version Aleksista, vaan tapa jolla hänen silmänsä loistavat.
Luka yrittää kertoa silmillään kuinka pahoillaan hän on, tietää onnistuneensa kun tyttö hymyilee hänelle. Tyttö on yleensä ulkona, (koska ihmiset kohtelevat enkeleitä kuin eläimiä, ja jotkut ihmiset ajattelevat etteivät he ansaitse elää sisällä.) joten hän on lähes joka kerta siellä kun Luka kävelee ohi ja hymyilee pehmeästi.
Luka lähes uskoo että hän voi pitää tytön elossa, puhuu hänelle veljestään joka on myös enkeli, hyssyttää leikkisästi kun tyttö kiljuu ja hän kikattaa.
Siksi onkin murskaavaa kun muutaman viikon jälkeen Luka huomaa hänen silmiensä himmenevän, mustelmien ilmestyvän kasvoille ja Lukan täytyy purra huultaan estääkseen itseään itkemästä kun hän tajuaa tytön hitaasti kuolevan sisältä. Hän yrittää saada tytön hymyilemään joka päivä, onnistuu vain juuri ja juuri, ja joskus tyttö itkee.
Eräänä päivänä hän on poissa. Luka juoksee koko matkan kotiin, käpertyy Aleksin syliin ja tekee miljoonia lupauksia pitävänsä hänet aina turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti