Alec ja Magnus kävelivät puiston läpi matkalla Pandeneumiin, juhlistamaan kolmatta vuosipäiväänsä, kun he huomasivat puiston penkille käpertyneen pojan. “Hei, oletko kunnossa? Missä sinun vanhempasi ovat?”,Magnus kysyi huolestuneena. Poika ei vaikuttanut tavalliselta karkulaiselta, jos hän olisi karannut kotiarestin vuoksi hän olisi palannut kotiinsa ennen pimeää, ja vaikka syynä olisivat huonot kotiolot, eikö poika ennemmin soittaisi naapureiden ovikelloja kuin nukkuisi yksin pimeässä puistossa?
“Ne vihaa mua ja pitää mua jonkin demonin riivaamana”,poika mutisi ja kun hän katsoi surullisena Magnusta, velho näki hänen täysin mustat silmänsä ja tajusi mikä poika oli.
“Mikä sinun nimesi on?” “Nickolas”,poika sanoi epävarmana, tietämättä mitä pitkä kimaltava mies halusi.
“Nickolas, et sinä ole demonin riivaama vaan velho”, Magnus sanoi myötätuntoisena, sillä hän muisti miltä tuntui kun ihmiset vihasivat ja pelkäsivät häntä. “Mutta ei velhoja ole kuin satukirjoissa. Ja vaikka olisikin, mistä sinä tietäisit että olen velho?”,Nickolas epäili.
“Koska minä olen”,Magnus sanoi ja katsoessaan miehen kissansilmiin Nickolas tiesi ettei hän valehdellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti