“Oletko varma, että tämä on hyvä idea?”, Luka kysyy pehmeästi. Aleksi näyttää pieneltä ja hänen siipensä ovat hänen ympärillään suojelevasti, mutta hän nyökkää. “Meidän täytyy. Haluan olla normaali edes päivän ajan, Luka, kiltti.”
Se sattuu. Sen täytyy sattua, Luka itkee mutta Aleksi ei, hän puree huultaan ja huutaa välillä, maassa on verta eikä Luka voi lopettaa itkemistä.
“Katso, minä olen kunnossa”, Aleksi sanoo kun he kietovat sidettä hänen selkänsä ympärille. “Kunnossa”, Luka toistaa ja hänen äänensä tärähtää katseen osuessa huoneen nurkassa lojuviin siipiin. Ne ovat valkoiset ja näyttää kuin ne olisi kastettu punaiseen maaliin, höyhenten kärjet verisinä. Ne näyttävät olevan väärässä paikassa, koska niiden kuuluisi olla Aleksin selässä, ei varaston likaisella lattialla, ja Luka sulkee silmänsä.
Mutta Aleksi hymyilee, pukee paidan päälleen ja näyttää siltä kuin ei olisi koskaan voinut paremmin, joten Luka ottaa Aleksia kädestä ja he juoksevat.
Kaupungin valot hohtavat Aleksin kasvoilla eikä Luka voi kuin raahata hänet nurkan taakse. Suudelmat polttavat kuin tuli ja Aleksi tuntee vapauden, kunnes maailman paino painaa hänen hartiansa alas jälleen seuraavana päivänä.
“Miksi?”, hän kysyy viikkoa myöhemmin. Aleksin siivet ovat kasvaneet takaisin yhtä suurina ja kauneina kuin ne olivat ennen irti leikkaamista, ja hänen äänensä on hiljainen. Luka ei halua vastata koska tämä on yksi pahimmista asioista, Aleksin ääni on hiljainen eikä siinä ole syytöstä, vain yksi sana ja Luka on valmis ottamaan oman elämänsä ja antamaan sen Aleksille.
“En tiedä”, hän sanoo, ääni yhtä hiljaisena kuin Aleksin. “En tiedä.”
Aleksi tiukentaa otettaan Lukasta, hänen siipensä värisevät ja hän huokaa. “Toivon että maailma olisi parempi paikka”, hän sanoo, suutelee Lukaa ja kieltäytyy puhumasta siitä, koska aamu on jo liian lähellä ja se sattuu, sattuu niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti