Lukalla on koulussa taideprojekti. “Enkeli” on otsikko ja Luka puree huultaan pyytäessään Aleksia auttamaan.
He istuvat koko yön hereillä, itkevät ja kyyneleet sekoittuvat maaliin. Aleksi käskee Lukaa lopettamaan itkemisen, maalaa hänen kasvoilleen hymyn sinisellä maalilla ja suutelee häntä.
Hän maistuu maalilta ja suolalta, eikä Aleksi välitä vaikka hänen siipensä ovat peittyneet siniseen, vihreään ja punaiseen maaliin ja opettaja ei oikeastaan pidä maalauksesta.
Maalauksen enkelillä on sateenkaarenväriset siivet ja vaaleat hiukset, ja vaikka enkeli katsoo pois, Aleksi tietää että sillä on ruskeat silmät.
Luka maalaa hänen selkäänsä “I love you”, juuri siipien alapuolelle.
“Sinä omistat minut”, Aleksi sanoi eräänä päivänä. “Sinä olit ensimmäinen ihminen joka koski minun siipiäni.” Luka nyökkäsi hiljaisena, koululaukku yhä olkapäällään. “Älä käytä tuota sanaa. Se kuulostaa siltä kuin olisit esine tai jotakin. Aleksi, sinä olet ihminen, en minä omista sinua”, hän sanoi pehmeästi, koska ei ikinä tiennyt oliko Aleksi murtumisen partaalla. “Niin laissa sanotaan. Heidän mielestään en ole koiraa arvokkaampi”, Aleksi sanoi, ja vaikka hänen äänensä oli kevyt ja tunteeton, hänen silmänsä loistivat kärsivästi.
“Voi Aleksi”, Luka huokaisi ja kietoi kätensä veljensä ympärille, varoen koskettamasta hänen siipiään, (Hän vihasi niiden koskettamista kun hän sai tietää jotakin tälläistä, vaikka hän yleensä rakasti kun Luka silitti niitä.) ja piilotti kasvonsa toisen niskaan.
“Minä toivon ettei niin olisi. Toivon että he näkisivät sinut ihmisenä, ei jonakin minkä voi myydä ja millä voi tehdä rahaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti