Olin uskotellut itselleni viimeiset kolme kuukautta, että mun perheeni oli kuollut.
Isää mulla ei ollut koskaan ollutkaan, se oli lähtenyt kuultuaan tulevasta lapsestaan. Äiti syytti mun syntymää sen elämän ja unelmien tuhoamisesta, ja haki lohdutusta alkoholista. Se jätti mut yksin himaan ja lähti etsimään elämänsä pelastajaa savuisista kapakoista. Joskus sieltä tarttui mukaan ihan mukavanoloisia ja kunnollisia miehiä, mutta hommat kaatuivat heti kättelyssä äidin musertavaan itsesääliin ja jatkuvaan juomiseen - ei sitä kukaan tervehenkinen jaksanu katsoa kovinkaan pitkään.
Olin neljävuotias kun äiti tapasi Erikin. Ne rakastuivat tulisesti, karkasivat viikon seurustelun jälkeen maistraatissa naimisiin, ja äiti jätti Erikin ansiosta alkoholin kokonaan. Erik oli pienestä pojasta saakka unelmoinut omasta perheestä josta pitää huolta, ja piti mua heti kuin omana poikanaan. Mä rakastuin Erikiin ihan yhtä palavasti kuin äitikin. Pian äiti huomasi olevansa taas raskaana, ja Erikin silmiin syttyi ihan uudenlainen tuli. Se oli saamassa oman lapsen, pojan, joka olisi sen omaa lihaa ja verta. Mä yritin turhaan kilpailla syntymättömän kuninkaan kanssa, me painittiin ihan eri sarjassa, ja vihasin Nikaa koko viisivuotiaan tarmokkuudellani. Erik vaan hymyili mun huomionhakuisuudelleni.
Nika oli vähän päälle puolen vuoden ikäinen kun Erik alkoi yskiä verta. Lääkärit antoivat kaikkensa, mutta lopulta syöpä voitti. Erikin hautajaisissa Nika huusi huutamistaan, itki ja parkui, peittäen alleen papin puheen. Äiti työnsi sen mun syliin, kasvoillaan sydämestä puristava väsymys.
En ollut koskaan halunnut koskeakaan Nikaan - en voinut sietää häntä. Siinä mä silti istuin, käsissäni vauva, jonka itku vaan yltyi katsellessani sitä. En tiennyt yhtään mitä tehdä tai sanoa; yritin kankeasti keinutella Nikaa sylissäni, mutta se tuntui vaan pahentavan tilannetta. Naapurin täti käski mun mennä ulos odottamaan Nikan kanssa, ja pappi jatkoi puhettaan kävellessäni kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
”Ole hiljaa, idiootti”,tiuskaisin kiukkuisesti, mutta Nika ei lopettanut itkuaan. Se sätki ja potki, puristi kädet nyrkkiin ja huusi kasvot punaisina. Halusin vaan jotenkin hiljentää sen, ja epävarmasti painoin huuleni Joonan suulle. Äiti oli tehnyt niin Erikille aina kun Erik oli ollut vihainen, ja lopulta Erik oli leppynyt ja nauranut. Nika hiljeni välittömästi. Se katsoi mua täysin ilmeettömästi, siniset silmät avonaisina ja suu raollaan. Nyrkkiin puristetut kädet hiljensivät hieman otettaan, ja sätkiminen lakkasi. Kuin varmistaakseni Nikan pysyvän hiljaa, annoin sille uuden suukon, joka kesti pidempään kuin ensimmäinen, ja maistui suolaiselta. Nika hymyili ja jokelsi, enkä edes huomannut hymyileväni itsekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti