“Mitä jos meidän ei koskaan tarvitsisi olla varovaisia?”, Aleksi kysyy, ja Luka itkee, koska se sattuu, koska niin ei koskaan tule tapahtumaan, mutta enimmäkseen koska Aleksi jaksaa yhä toivoa. Luka kadotti toivonsa kun hän katsoi sen pienen Enkeli tytön kuolevan. He eivät koskaan olleet liian varovaisia, aina puolikuolleita pelosta (jopa Aleksi vaikka hän ei halunnutkaan myöntää sitä), mutta silti liian typeriä lopettamaan. Luka ei enää laskenut kuinka monta kertaa he olivat livahtaneet yhdessä kaupungille, kun hän tajusi ettei hän haluaisi tietää tarkkaa lukua jos he jäisivät kiinni - mitä se auttaisi jos he olisivat onnistuneet tekemään sen 160 kertaa ennen kiinnijäämistä?
Joten Luka lopettaa laskemisen, toivoo etteivät he koskaan jää kiinni, ja he molemmat itkevät sinä yönä kun he täyttävät viisitoista. Jos he jäävät kiinni nyt...No, kaikki tietävät mitä tapahtuu Enkeleille jotka täyttävät 15 eivätkä ole vieläkään koulutettuja. Kaikki tietävät mistä heidän tyynyjensä untuvat tulevat nykyisin.
He pidättävät hengitystään kun he ovat ulkona, puristavat toisiaan kädestä hiukan liian kovaa, ja Aleksi, ensimmäistä kertaa, itkee Lukan hiuksiin. “Minua pelottaa”, hän myöntää, eikä Luka tiedä mitä tehdä. “Minua todella pelottaa.” Lopulta he lopettavat kaupungille livahtamisen. He päättävät että se on aivan liian vaarallista, joten he piileskelevät huoneessaan kun heitä ei tarvita muualla, rakentavat linnoituksen tyynyistä ja pelaavat pelejä nimeltä mitä jos ja kuvittele jos ja minä toivon.
Aleksi ei oikeastaan itke niiden pelien jälkeen, mutta käpertyy lähemmäs ja katsoo Lukaa katseella joka rukoilee tulla halatuksi. Joten Luka halaa. Ja siipien alla he rukoilevat että jonakin päivänä heidän ei tarvitse enää piileskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti