Loppujen lopuksi minut tuomitaan kahdeksi vuodeksi avovankilaan ja terapiaan, vaikka Aleksi ei suostunutkaan todistamaan minua vastaan. Vapauduttuani menen joka päivä puistoon istumaan, ja viikkoa myöhemmin näenkin Aleksin kävelevän ohi. Hän huomaa minut ja juoksee halaamaan. “Mulla oli ikävä sua, eikä kukaan ymmärtänyt miten mä saatoin tuntea niin. Ne ei vieläkään ymmärrä että mä rakastan sua”,Aleksi kuiskaa niskaani, “Mä ostin meille sydänkorut, sen merkiksi ettei kukaan voi erottaa meitä. Jos ne tuomitsee sut uudestaan vankilaan, mä tulen mukaan”
Illalla Aleksi tulee luokseni itkien ja silmä mustana. “Mitä sinulle on tapahtunut?” “Isä löi mua ja sanoi etten mä ole hänen poikansa, jos mä rakastan sua.” Mä lohdutan Aleksia, “Älä välitä, se ei vaan ymmärrä meitä, ja on huolissaan susta. Mutta haluatko sä vihdoin nähdä Leijapojan?”
Aleksi virnistää, “Mä oon kyllä katsonut sen aika monta kertaa näiden kahden vuoden aikana, mutta sun kanssa se on varmaan vieläkin parempi” Niin me katsomme elokuvan, Aleksi kainalossani, ja elokuvan loputtua puhumme kaikesta mitä olemme kokeneet, kunnes hän nukahtaa syliini.
