Leijapoika 2. luku

Kävelemme puistossa lumen keskellä, samassa jossa tapasimme lähes puoli vuotta sitten, kun Aleksi pysäyttää minut. “Hyvää syntymäpäivää, mä ostin sulle Leijapojan, me voidaan katsoa se vaikka yhdessä” Mä katson hymyillen Aleksiin, “Sä muistat sen päivän kun me tavattiin” “Tietysti, mä rakastan sua”, hän sanoo ja suutelee minua. Juuri silloin paikalle juoksee kolme poliisia, jotka repivät meidät erilleen.

Aleksi yrittää päästä irti ja huutaa särkyneellä äänellä: “Ei, älkää viekö Mikaelia!” Mä käännyn katsomaan häntä ja huudan: “Aleksi, mä rakastan sua! Mä lupaan että me nähdään pian!”

Poliisit työntävät minut autoonsa ja sanovat tylyllä äänellä: “Sinut on pidätetty epäiltynä lapsen hyväksi käytöstä” Tuntuu kuin olisin joutunut painajaiseen, eiväthän he voi olla tosissaan?
Poliisilaitoksella minut viedään kuulusteluun ja he tiukkaavat: “Myönnätkö syyllisyytesi Aleksi Tammisen hyväksi käyttöön?” “En voisi ikinä satuttaa Aleksia, minä rakastan häntä! Vai onko sekin nykyään rikos?”,kysyn lannistuneella äänellä.

Seuraavana päivänä seison tunnistusrivissä, kun Aleksi tuodaan sisään ja näen että hän on itkenyt. “Kuka heistä on hyväksikäyttä jäsi?”, poliisi kysyy. “Ei Mikael satuttanut minua, koskaan.”, hän sanoo, ja kun hän nostaa katseensa, näen yksinäisyyden ja pelon hänen silmissään. Eivätkö hänen vanhempansa ymmärrä, että he vain satuttavat Aleksia?

Leijapoika

Istuin puistossa piirtämässä kun näin pojan joka lennätti leijaa. “Hei, onpa siulla hieno leija”
“Ai, kiitos. Mä oon Aleksi. Haluutko pitää tätä narua?”, hän kysyy ja ojentaa kerän minulle odottamatta vastausta. “Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”, sanon hymyillen. “Mitä?”, hän kysyy eikä selvästikään ymmärrä mitä tarkoitin. “Hassan sanoo niin Leijapojassa. Se on yksi mun lempikirjoistani”, sanon taivaale katsoen. Lennätämme leijaa sanomatta mitään, eikä hiljaisuus tunnu kiusalliselta, vaan siltä kuin niin kuuluisi ollakin. “Hei, mun pitää mennä kotiin. Nähdäänhän me vielä huomenna?” “Totta kai, jos sä haluat”, ja katson kun hän juoksee pois.

On lämmin elokuinen päivä ja me makaamme nurmikolla käsi kädessa, puhaltaen saippua kuplia, kun Aleksi sanoo: “Olisinpa mä jo aikuinen. Ärsyttää kun vanhemmat pitää mua pikkulapsena joka ei ymmärrä mitään eikä osaa pitää huolta asioistaan” Mä huokaisin, “Aleksi, ei aikuisuuskaan aina niin hienoo ole. Joo, saisinhan mä ryypätä, mikä tuhoais mun terveyden, mutta samalla mulla ei ole lupaa sudella sitä ketä mä rakastan” Aleksi katsoo mua suoraan silmiin ja sanoo: “Kuka meitä estää?” Musta tuntuu kuin mun sydäntä revittäisiin palasiksi. Mä tiedän etten mä saisi, se on väärin, mutta mä rakastan Aleksia enkä jaksa välittää seurauksista. Suljen silmät, suutelen Aleksia ja hetken tuntuu kuin olisin taas kokonainen.

Dream that never come true

Heräsin hikisenä, taas, ja kun muistin unen jonka olin juuri nähnyt, en voinut kuin juosta vessaan ja oksentaa. Miksi minulla täytyi olla tämä sairas kiinnostus parhaan kaverini pikkuveljeen? En voisi koskaan kertoa kenellekkään, he eivät ymmärtäisi, ainoastaan kääntäisivät selkänsä minulle.

Juuri silloin Mike soitti ja kysyi tulisinko pelaamaan videopelejä heidän luokseen. Suostuin, sillä vaikka tiesin siitä tulevan yhtä kidutusta, en koskaan kieltäytynyt tilaisuudesta nähdä Liam. Tiedän kyllä, säälittävää.

Miken luona Liam halusi tietysti pelata meidän kanssamme, ja huomasin jatkuvasti jääneeni katsomaan häntä, vaikka luulisi että olisin jo tottunut hänen seuraansa. Mike ei onneksi huomannut mitään, se olisikin ollut hauskaa selittää miksi katselin jatkuvasti hänen pikkuveljeään.

Yhtäkkiä alakerrasta kuului kolinaa ja humalaisia huutoja, ja näin kuinka molemmat pojat säpsähtivät. Yritin olla kuin en olisi huomannut mitään, vaikka tiesin täsmälleen mitä heidän isäpuolensa heille teki.

Ajan pyörä: Susi ja poika 2. luku

Kolmeen vuoteen ei tapahtunut juuri mitään, Nat harjoitteli jousiammuntaa ja luki paljon, elämä kulki tavalliseen tapaansa. Eräänä lämpimänä toukokuun päivänä Nat, josta oli tullut kylän paras jousiampuja, lähti metsästämään Varjotassun kanssa. Iltapäivällä, heidän ollessa matkalla takaisin kylään, mustapukuiset miehet kävivät Natin kimppuun.

“Katsokaas kuka me saatiin kiinni. Itse Kultasilmän poika! Kyllä Pimeyden valtias nyt on tyytyväinen”, eräs lihaksikkaimmista miehistä rehenteli. “Pösilö, älä sano hänen nimeään, haluatko että kaikki saavat tietää meidän olevan pimeänkulkijoita? Että minun pitääkin sietää tuollaisia ääliöitä, mutta Viimeisen taistelun jälkeen harva on halunnut liittyä meihin”, joukon johtaja huokaisi sitoessaan Natin kädet.

Varjotassu yritti epätoivoisesti taistella vastaan, mutta miehiä oli aivan liikaa. “Mitä minä voin tehdä? Minun täytyy hakea apua, mutta kuinka saan ihmiset ymmärtämään? Jos vain murisen heille, he häätävät minut pois”, susi mietti juostessaan. “Olisinpa ihminen!”,hän toivoi ja tunsi kuinka hänen jalkansa ja kätensä alkoivat venyä.

Mortal Instruments: City of stars

Alec ja Magnus kävelivät puiston läpi matkalla Pandeneumiin, juhlistamaan kolmatta vuosipäiväänsä, kun he huomasivat puiston penkille käpertyneen pojan. “Hei, oletko kunnossa? Missä sinun vanhempasi ovat?”,Magnus kysyi huolestuneena. Poika ei vaikuttanut tavalliselta karkulaiselta, jos hän olisi karannut kotiarestin vuoksi hän olisi palannut kotiinsa ennen pimeää, ja vaikka syynä olisivat huonot kotiolot, eikö poika ennemmin soittaisi naapureiden ovikelloja kuin nukkuisi yksin pimeässä puistossa?

“Ne vihaa mua ja pitää mua jonkin demonin riivaamana”,poika mutisi ja kun hän katsoi surullisena Magnusta, velho näki hänen täysin mustat silmänsä ja tajusi mikä poika oli.
“Mikä sinun nimesi on?” “Nickolas”,poika sanoi epävarmana, tietämättä mitä pitkä kimaltava mies halusi.

“Nickolas, et sinä ole demonin riivaama vaan velho”, Magnus sanoi myötätuntoisena, sillä hän muisti miltä tuntui kun ihmiset vihasivat ja pelkäsivät häntä. “Mutta ei velhoja ole kuin satukirjoissa. Ja vaikka olisikin, mistä sinä tietäisit että olen velho?”,Nickolas epäili.

“Koska minä olen”,Magnus sanoi ja katsoessaan miehen kissansilmiin Nickolas tiesi ettei hän valehdellut.

Ajan pyörä: Susi ja poika

Perustuu Rick Riodanin Ajan pyörä- sarjaan.

Viimeisestä taistelusta on 10 vuotta ja rauha on palannut maailmaan. On kaunis päivä Kaksvirroilla ja Nat istuu puun alla lukemassa, lähellä kylää. Hän viettää päivänsä lähes aina yksin tai 8-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa, sillä muut lapset pelkäävät häntä, koska hän on lordi Kultasilmän poika.
Nat havahtuu ajatuksistaan kuullessaan rapinaa selkänsä takaa ja kääntyessään näkee pienen harmaan suden, joka katsoo häntä uteliaasti. “Kuka sinä olet?”, Nat kuulee mielessään ja kompuroi järkytyksestä kauemmas, kunnes hetken päästä tajuaa, innoissaan ja hieman pelokkaana, omaavansa kyvyn puhua susien kanssa kuten isänsäkin. “Olen Nat, lordi Nat Kultasilmä. Entä sinä? Tunnetko minun isäni?”, hän kysyy ja on varma että susi pyörittäisi silmiään jos osaisi.

“Olen Varjotassu. Ja tietenkin tunnen sinun isäsi, ei täällä sinun lisäksesi muitakaan susille puhuvia ihmisiä ole”, hän vastaa huvittunena ja Nat punastuu lievästi. Samalla hän tajuaa auringon laskeneen ja olevansa myöhässä kotoa. “Minun täytyy mennä. Nähdään huomenna!” hän huutaa ja juoksee kylään. Ovella äiti katsoo häntä huolestuneena, “Missä sinä olet ollut?”, mutta Nat aavistaa että on parempi pitää se hänen ja suden salaisuutena.

Seuraavan kahden viikon ajan hän näkee Varjotassun monta kertaa ja heidän ystävyytensä syvenee vähitellen, mutta hän ei kerro siitä kenellekään. Eräänä aamuna kun hän raahautuu aamupalalle, hänen isänsä katsoo häntä silmiin ja hätkähtää. “Mikä hätänä?”,Nat kysyy. “Sinun silmäsi.. Oletko puhnut susille?”, hänen isänsä kysyy yllättyneenä ja Nat ihmettelee kuinka hänen isänsä voi tietää, kunnes tajuaa että hänen silmänsä ovat tietenkin muuttuneet kultaisiksi kuten isän. “Olen, säikähdin tosin ensimmäisellä kerralla, en tiennyt sen olevan perinnöllinen kyky. Mutta nythän minä todella olen Nat Kultasilmä”, hän naurahtaa.

“Niin todella olet. Toivoin ettet joutuisi kokemaan vaikeuksia kuten minä, mutta pelkään että kohtalo on varannut sinulle tärkeän osan kudelmassaan”, hän huokaisi synkeänä ja Nat tunsi palelevansa, kuin sisälle olisi yhtäkkiä puhaltanut hyytävä tuuli. Oli aivan eri asia lukea lordi Lohikäärmeen seikkailuista takkatulen lämmössä, kuin joutua itse pelkäämään henkensä puolesta.

Outlaws of love 4. luku

Lukalla on koulussa taideprojekti. “Enkeli” on otsikko ja Luka puree huultaan pyytäessään Aleksia auttamaan.

He istuvat koko yön hereillä, itkevät ja kyyneleet sekoittuvat maaliin. Aleksi käskee Lukaa lopettamaan itkemisen, maalaa hänen kasvoilleen hymyn sinisellä maalilla ja suutelee häntä.
Hän maistuu maalilta ja suolalta, eikä Aleksi välitä vaikka hänen siipensä ovat peittyneet siniseen, vihreään ja punaiseen maaliin ja opettaja ei oikeastaan pidä maalauksesta.
Maalauksen enkelillä on sateenkaarenväriset siivet ja vaaleat hiukset, ja vaikka enkeli katsoo pois, Aleksi tietää että sillä on ruskeat silmät.

Luka maalaa hänen selkäänsä “I love you”, juuri siipien alapuolelle.


“Sinä omistat minut”, Aleksi sanoi eräänä päivänä. “Sinä olit ensimmäinen ihminen joka koski minun siipiäni.” Luka nyökkäsi hiljaisena, koululaukku yhä olkapäällään. “Älä käytä tuota sanaa. Se kuulostaa siltä kuin olisit esine tai jotakin. Aleksi, sinä olet ihminen, en minä omista sinua”, hän sanoi pehmeästi, koska ei ikinä tiennyt oliko Aleksi murtumisen partaalla. “Niin laissa sanotaan. Heidän mielestään en ole koiraa arvokkaampi”, Aleksi sanoi, ja vaikka hänen äänensä oli kevyt ja tunteeton, hänen silmänsä loistivat kärsivästi.

“Voi Aleksi”, Luka huokaisi ja kietoi kätensä veljensä ympärille, varoen koskettamasta hänen siipiään, (Hän vihasi niiden koskettamista kun hän sai tietää jotakin tälläistä, vaikka hän yleensä rakasti kun Luka silitti niitä.) ja piilotti kasvonsa toisen niskaan.

“Minä toivon ettei niin olisi. Toivon että he näkisivät sinut ihmisenä, ei jonakin minkä voi myydä ja millä voi tehdä rahaa.”

Outlaws of love 3. luku

“Oletko varma, että tämä on hyvä idea?”, Luka kysyy pehmeästi. Aleksi näyttää pieneltä ja hänen siipensä ovat hänen ympärillään suojelevasti, mutta hän nyökkää. “Meidän täytyy. Haluan olla normaali edes päivän ajan, Luka, kiltti.”

Se sattuu. Sen täytyy sattua, Luka itkee mutta Aleksi ei, hän puree huultaan ja huutaa välillä, maassa on verta eikä Luka voi lopettaa itkemistä.

“Katso, minä olen kunnossa”, Aleksi sanoo kun he kietovat sidettä hänen selkänsä ympärille. “Kunnossa”, Luka toistaa ja hänen äänensä tärähtää katseen osuessa huoneen nurkassa lojuviin siipiin. Ne ovat valkoiset ja näyttää kuin ne olisi kastettu punaiseen maaliin, höyhenten kärjet verisinä. Ne näyttävät olevan väärässä paikassa, koska niiden kuuluisi olla Aleksin selässä, ei varaston likaisella lattialla, ja Luka sulkee silmänsä.

Mutta Aleksi hymyilee, pukee paidan päälleen ja näyttää siltä kuin ei olisi koskaan voinut paremmin, joten Luka ottaa Aleksia kädestä ja he juoksevat.

Kaupungin valot hohtavat Aleksin kasvoilla eikä Luka voi kuin raahata hänet nurkan taakse. Suudelmat polttavat kuin tuli ja Aleksi tuntee vapauden, kunnes maailman paino painaa hänen hartiansa alas jälleen seuraavana päivänä.


“Miksi?”, hän kysyy viikkoa myöhemmin. Aleksin siivet ovat kasvaneet takaisin yhtä suurina ja kauneina kuin ne olivat ennen irti leikkaamista, ja hänen äänensä on hiljainen. Luka ei halua vastata koska tämä on yksi pahimmista asioista, Aleksin ääni on hiljainen eikä siinä ole syytöstä, vain yksi sana ja Luka on valmis ottamaan oman elämänsä ja antamaan sen Aleksille.

“En tiedä”, hän sanoo, ääni yhtä hiljaisena kuin Aleksin. “En tiedä.”

Aleksi tiukentaa otettaan Lukasta, hänen siipensä värisevät ja hän huokaa. “Toivon että maailma olisi parempi paikka”, hän sanoo, suutelee Lukaa ja kieltäytyy puhumasta siitä, koska aamu on jo liian lähellä ja se sattuu, sattuu niin paljon.

Outlaws of love 2. luku

Kaikki tietävät mitä tapahtuu enkeleille, jotka täyttävät viisitoista, eivätkä ole vieläkään koulutettuja, mitä tapahtuu pilatuille enkeleille. Kaikki tietävät mistä heidän tyynyjensä untuvat tulevat nykyisin.

“En halua kuolla”, Aleksi kuiskaa joskus, käpertyy Lukan kainaloon, hautaa päänsä hänen niskaansa ja itkee. Lukalla ei ole sanoja, joilla vastata, hän ei voi sanoa ettei Aleksi kuole, koska he eivät tiedä, on aina mahdollisuus että ne tulevat vierailemaan heillä pahimmalla mahdollisella hetkellä, on aina mahdollisuus että ne vievät hänet pois.

Heidän naapurillaan on enkeli. No, ei oikeastaan naapurilla, mutta hän asuu lähellä, ja Luka kävelee hänen kotinsa ohi joka päivä tullessaan koulusta, joten hän ei voi olla huomaamatta enkeliä. Enkeli on pieni, kaunis tyttö, tuskin neljätoista vuotias, hänellä on suuret vihreät silmät ja vaaleat hiukset, ja jokin hänessä muistuttaa Aleksia. Se ei ole ainoastaa se tosiasia, että hänen kasvonsa ovat kuin naispuolisen version Aleksista, vaan tapa jolla hänen silmänsä loistavat.

Luka yrittää kertoa silmillään kuinka pahoillaan hän on, tietää onnistuneensa kun tyttö hymyilee hänelle. Tyttö on yleensä ulkona, (koska ihmiset kohtelevat enkeleitä kuin eläimiä, ja jotkut ihmiset ajattelevat etteivät he ansaitse elää sisällä.) joten hän on lähes joka kerta siellä kun Luka kävelee ohi ja hymyilee pehmeästi.

Luka lähes uskoo että hän voi pitää tytön elossa, puhuu hänelle veljestään joka on myös enkeli, hyssyttää leikkisästi kun tyttö kiljuu ja hän kikattaa.

Siksi onkin murskaavaa kun muutaman viikon jälkeen Luka huomaa hänen silmiensä himmenevän, mustelmien ilmestyvän kasvoille ja Lukan täytyy purra huultaan estääkseen itseään itkemästä kun hän tajuaa tytön hitaasti kuolevan sisältä. Hän yrittää saada tytön hymyilemään joka päivä, onnistuu vain juuri ja juuri, ja joskus tyttö itkee.

Eräänä päivänä hän on poissa. Luka juoksee koko matkan kotiin, käpertyy Aleksin syliin ja tekee miljoonia lupauksia pitävänsä hänet aina turvassa.

Outlaws of love

Aleksi oli kymmenen, kun Luka ensimmäisen kerran näki hänen selässään kasvavat valkoiset höyhenet. Aleksi valitti selkänsä kutinaa ja yritti nähdä selkänsä peilistä, epäonnistuen surkeasti. “Näytä mulle”,Luka käski ja Aleksi huokaisi dramaattisesti ja kääntyi ympäri.
Ne oli vain höyheniä, joten kun hän näki hämmentyneen ilmeen Aleksin kasvoilla ja katseen joka sanoi “Mikä mua vaivaa?”,Luka taputti hellästi hänen olkapäätään ja käski mennä nukkumaan. Silti, jossain päänsä sisällä, hän muistaa ajatelleensa että ehkä se olikin jotain.


Päivä, jona heidän vanhempansa saivat tietää on sumea. Heidän äitinsä tulee heidän huoneeseensa kun Aleksi on vaihtamassa vaatteita, selkä ovea kohti ja siivet esillä, ja hän kirkuu. Se on sekavaa ja outoa, he itkevät ja niin myös Aleksi, Luka ei, mutta se johtuu varmaankin siitä että hän on liian hämmentynyt. Aleksi pyytää anteeksi ja juoksee.

Luka löytää hänet minutteja myöhemmin pieneksi käpertyneenä, siivet suojelevasti ympärillensä levittäneenä, nyyhkien ja kyyneleet kasvoillaan virraten.
“Älä anna heidän lähettää minua pois”,hän anelee, silmät pelokkaina ja suurina, ja Luka tuntee sydämensä särkyvän. He molemmat muistavat mitä tapahtui tytölle, joka oli heidän luokallaan.

He muistavat ilmeen opettajan kasvoilla, kun ne tulivat hakemaan tyttöä - se oli puhdasta surua. Koska se mitä tapahtui tytölle, ja muille enkeleille, ei ole jotain mistä ihmiset haluavat puhua.

Hän kuiskaa lohduttavia sanoja Aleksin korvaan, silittää siipiä rauhoittelevasti ja suutelee hänen poskeaan. “En koskaan”,hän lupaa, antaa otsansa levätä vasten Aleksin ja kietoo kätensä tiukemmin toisen ympärille.


He päättävät että on parempi Aleksille, jos he eivät anna hänen käydä koulua. He soittavat rehtorille, täyttävät paperit ja hyväksyvät pahoittelut (koska virallinen syy on parantumaton sairaus, ja Luka löytää itsensä naumarasta sille, koska se ei ole sairaus, se on osa Aleksia kuten jalka tai käsi.) ja Aleksi on vapaa.

Luka puristaa hänen kättään vähän kovempaa kun he saavat mahdollisuuden tehdä niin, he alkavat nukkua yhdessä sängyssä ja taputukset poskilla muuttuvat pieniksi suudelmiksi huulille. Se voisi olla kaunista jos se ei olisi niin surullista, koska Aleksin täytyy piileskellä ja niin tekee myös Luka, he piileskelevät yhdessä Aleksin siipien alla ja kuuntelevat vanhempiensa itkemistä.

Uusi alku 2. luku

Me ajettiin taksilla erään pilvenpiirtäjän luokse ja noustiin hissillä ylös meidän asunnolle. Ei se ihan ylimmässä kerroksessa ollut, mutta oli sieltä ihan hyvät näköalat, ja meillä kaikilla oli omat huoneet. Sophie ryntäsi heti valtaamaan suurinta makuuhuonetta ja mä vein laukkuni asunnon perälle, missä oli toinen makuuhuone ja sieltä näkymä pieneen puistoon.

Kun me oltiin purettu matkalaukut, (asunto oli onneksi valmiiksi kalustettu), me lähdettiin kierteleen kaupungille. Se oli aika hengenvaarallista, koska kadut olivat tosi ruuhkaisia. Palattuamme takaisin äiti käski meidät nukkumaan, aamulla pääsisimme kouluun erään naapurimme kyydillä, jolla kuulemma oli minun ikäiseni poika.

Aamulla nukuin tietysti pommiin ja jouduin juoksemaan naapurin autolle ensimmäisissä käteen sattuneissa vaatteissa ja hiukset sekaisin, mitä sain katua heti nähdessäni takapenkillä istuvan pojan. Hän oli kaunis ja kiehtova, ja heti ensimmäisellä silmäyksellä näki, ettei hän välittänyt mitä muut hänestä ajattelivat. Kun hän vilkaisi hiuksiani merkitsevästi ja virnisti ivallisen flirttailevasti en voinut katsoa häntä punastumatta.

Uusi alku

Mä katselin lentokoneen ikkunasta alapuolella levittäytyvää myrskyävää merta. Me oltiin matkalla Japaniin, jossa me asuttaisiin seuraava vuosi isän työn takia. Ei se mua oikeestaan haitannut, eihän mulla edes ollut ystäviä jotka mun olis pitänyt hyvästellä, ja me oltiin käyty kielikurssilla jo vuoden ajan joten kyllä mä siellä pärjäisin. Eniten mua harmitti ettei mun isoveli Dustin tullut mukaan sillä se meni yliopistoon opiskelemaan.

Mä tajusin juuri että mä kuulostan säälittävältä nörtiltä jolla ei ole muita ystäviä kuin perheensä. Mutta tosi asiassa mulla on kyllä ystäviä, yksikään heistä ei vain asunut samassa pienessä kaupungissa keskellä Ohiota. Niin, koulussa mulla ei ollut yhtään ystävää, johtuen varmaan siitä etten mä harrastanut jalkapalloa niinkuin kaikki muut ja olin muutenkin “neiti”.

Lentokoneen laskeuduttua me ahtauduttiin ihmismassan läpi hakemaan laukkuja. Mä en voinut kuin ihmetellä kuinka paljon ihmisiä siellä oli. Olinhan mä tiennyt että Tokio on iso kaupunki, mutta Tulsaan verrattuna se oli suorastaan valtava. Lopulta me astuttiin lentokentän lasiovista ulos, ja kun mä näin joka puolella levittäytyvät pilvenpiirtäjät ja autojonot, mä tiesin että se oli uusi alku.

Routarakkaus

Ysiluokka on juuri alkanut ja me jonotetaan luokkakuvaan. Luokan pissikset
valittaa taas kuinka hirveiltä ne näyttää. Huoh. Kuvaaja laittaa mut tietysti eturiviin, koska oon luokan lyhyin ja Sonja tulee seisomaan mun taakse. Mä mietin taas mikä mua on viime aikoina vaivannut. Mä oon jääny katsomaan Sonjaa ja viime viikolla kun se sano että Tomi on söpö, mä tunsin oudon kouristuksen mun vatsassa. Mitä se oikeen tarkoittaa?

Matikantunnin (jonka mä kulutin piirtämällä Sonjasta kuvan) jälkeen me pyöräillään Sonjalle niin kuin lähes joka päivä jo kahdeksan vuoden ajan. Sonjalle siksi koska mun äiti on usein iltavuorossa, eikä kumpikaan meistä osannut tehdä ruokaa. Matkalla mä aloin muistella ala-aste aikoja, kuinka me oltiin istuttu läheisissä keinuissa ja juteltu kaikesta.

“Sonja, mistä sä haaveilet?” mä kysyin uteliaana. Sonjalla oli mietteliäs ilme.
“Mä haluan olla eläinlääkäri. Sitten mä hankin koiran ja asun sun naapurissa mun poikaystävän kanssa ja meidän lapset leikkii aina yhdessä, ihan niinkun mekin nyt.Entä sä?”
“Mä en halua mennä ikinä naimisiin. Me kuitenkin erottaisiin ja sitten kaikki joutuis kärsimään ja olis surullisia.” Sonja kallisti päätään ja kysyi: “Etkö sä sitten rakasta ketään?”
Mä punastuin ja katselin mun sinisten ballerinojen peittämiä varpaita. “Mä rakastan sua.”

Highschool life

Lukio alko viikko sitten, opiskelen nyt Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa eli Huikassa. Tää viikko on ollu ihan mahtava, oon saanu uusia ystäviä ja ja torstaisin on semppa jossa me jutellaan syvällisiä ja juodaan teetä. Tän mä kirjoitin äikän tunnilla, teksti on osa oppimispäiväkirjaa.



Elämän aakkoset

Avoin mieli tekee elämästä helpomman ja mukavamman

B- rapun pojat eli homot. Niin söpöjä.

Coffee house. Sieltä saa parasta kahvia ja siellä mä olin elämäni ensimmäisillä melkein treffeillä.

Da Vinci koodi. Kirja jota mun siskopuoli suositteli .

Eva. Jipun kappale, ehkä parasta musiikkia maailmassa.

Finfanfun. Nettisivu, jossa voi kirjoitella omia novelleja ja lukee toisten kirjotiuksia.

Glee on mun lempi ohjelma ja mä ihailen tosi paljon Chris Colferia, joka näyttelee Kurtia .

Helsinki on paras!

Interrail. Olisinpa mä jo 18.

Janna on mun siskopuoli.

Kirjoja ilman mä en vois elää.

Leffat on tärkeitä mulle.

Musta huumori yhdistää mua ja mun kavereita.

Occupy. Järjestö joka yrittää parantaa maailmaa.

Pussy Riot. Venäläinen bändi joka vangittiin osoitettuaan mieltään Putinia ja homouden kieltäviä lakeja vastaan.

Lapsenmieli ja enkeli

Mä kaadun nauraen sun viereen nurmikolle ja suutelen sun nenän päätä.
  Kun mä muutin tänne syksyllä Helsingistä, muut piti mua hulluna, kun mä tanssin keskellä katua. Ne pelkäs mun lapsen katsetta, viatonta ja rehellistä, joka näki keitä ne oikeasti oli, näki sen roolin taakse, jota ne esitti. Mutta sä olit erilainen, sä olit kyllästynyt esittään kilttiä tyttöä, luokan priimusta vaaleenpunasessa neuletakissa.
   Ne näkee sut vaan entisenä ihmelapsena, eikä ne oo koskaan ymmärtäny, mitä sä näät "sellaisessa haihattelevassa kummajaisessa" ,kuin mä.
   Aluks mä pelkäsin, että sä jättäisit mut, että sun lapsuuden ystävien ja vanhempien hyväksyntä olis sulle tärkkeempää kuin me, mutta vähitetellen mä oon tajunnu,että sä tunnet mut oikeasti, tiedät musta kaiken, ja siksi rakastat mua.
 Mä pujotan sun letteihin voikukkia ja me juostaan paljain jaloin metsässä. Eikä ne voi katsoo meitä halveksien, kun mä annan sulle kielletyn suudelman kuusten varjossa.

Uskovaiset hylkäävät, sitä on turha miettiä
ne ajaa ulos meistä vääriä henkiä
mutta mä tarvitsen sinut, laitan salaisen huoneen, tyynyn.
Sä oot mun Ängel i rummet, sinä vain minut tunnet.

Huudetaan parvekkeelta, ei saa tulla jatkoille
sä olet mun, eikä toiset voi sua repii itselleen.
Maailma on kylmä ja meille vihainen
mutta tänä yönä laitetaan, toistemme hiukset leteille.

Olen ehkä Eva Dåhlgreen kaikista maaillman naisita
Sinä olet meistä vahvempi, älä katso rumaa totuutta
On parempi ettet tiedä mitä ne meistä puhuu

Sinä näät sen kaiken minussa, mitä muut ei rakasta
sinä näät sen kaiken, nukutaan kielletyllä iholla.
Sinä näät sen kaiken minussa, mitä muut ei rakasta
sinä näät sen kaiken, nukutaan kielletyllä iholla.

Maailma on kylmä ja meille vihainen
mutta tänä yönä laitetaan, toistemme hiukset leteille
Tänä yönä laitetaan, toistemme hiukset leteille

Lyriikat on Jipun kappaleesta Eva.

Erilaisuus

Osasta mielipiteitä kiitos muille finiläisille.




Onko erilaisuus massaa? Onko siitä tullut nyt joku muoti-ilmiö? Toki monet nykypäivänä uskaltaa olla oma itsensä, mikä on hyvä. Muutosta pelkän muutoksen vuoksi tulee vastustaa.
   Ei pidä muuttaa oikeaa minäänsä vain sen takia, että muutkin ovat "erilaisia" ,vaan olla reilusti oma itsensä. Kaikki ovat jossain määrin erilaisia.
   Mä inhoan sitä, että "erilaisuus" on muotia. Inhoan "Jee olen niin erilainen ihkua" -sössötystä, koska kyseiset sössöttäjät ovat erilaisia siksi, että se on muotia. (Ja hankkisivat vaikka kirppuja, jos SE olisi muotia.) Jos tämän ah niin ihanan erilaisuuden vuoksi voisi vaikka joutua vaikeuksiin, siitä luovuttaisiin heti.
   Inhoan sitä sen takia, että mä olen erilaisuuden vuoksi joutunut kokemaan kaikkea ei niin mukavaa, mitä "pakko olla erilainen" -tyypit eivät ikinä koe, koska he heittäisivät erilaisuutensa nurkkaan heti, jos olisi jotain vähänkin sensuuntaista tulossa.
   Olisi luultavasti eri asia, jos tämä erilaisuus-fanitus tuottaisi oikeaa suvaitsevaisuutta, mutta ei. Homojen ihkutus ei tee kenestäkään yhtään suvaitsevaisempaa - väittääkö kukaan muka että lesbopornoa katsova jätkä on jotenkin suvaitsevainen kun tykkää katsella yhden naisen sijasta kahta? Jos ihminen pitää kaikkia mustia pohjasakkana, ei Japani-ihkutus tee hänestä yhtään vähemmän rasistia. Se mua kai tässä ilmiössä eniten mättää.
   Sitten tosta homouden ihkutuksesta. On paljon noita "Homot on sulosii, lesbot ällöi" -tyttöjä, jotka ovat muka niin avoinmielisiä, kunnes tullaan heidän omasta sukupuolestaan pitäviin tyttöihin. Tuohon terveystiedontunnilla todennäköisesti esitettävään kysymykseen "Mitä mieltä olet homoseksuaaleista?" monet tytöt varmasti vastaisivat heidän olevan ihan kuin kaikki muutkin, mutta jos paras ystävä yhtenä päivänä osoittautuisikin kyseisen  vähemmistön jäseneksi, mitä he tekisivät? Järkyttyisivät, suurin osa noista ihkuttajista varmaankin katkaisisi välit kokonaan.
(Koko kysymys on  muutenkin typerä, eikö opettajien pitäisi kannustaa meitä muodostamaan ihmisistä mielipiteitä henkilöinä eikä minään seksuaaleina.)
   Erilaisuutta siis liian usein sallitaan vain sen verran, että se on kaikkien mielestä siistiä, miksi? Kun kaikkien muidenkin mielestä on ihanaa olla punkkari, niin on mukamas oikein hypätä porukan mukaan, mutta muuten ei.
   Yhteenvetona ihminen on laumaeläin ja pelkää ja väheksyy surullisen usein sitä mitä ei pysty sisäistämään, kunnes muu lauma toteaa sen olevan "Siis niin siistiä!"

Valo ja pimeys

Sori, että tää kirjotus myöhässä, kaikki aika on mennyt äikän tutkielman tekemiseen. Mutta nyt se on vihdoin valmis. Tän tarinan olen kirjoittanut vuosi sitten koulussa, hope you like! :)

   Pimeys on lämmintä ja pehmeää, aivan kuin mustat enkelinsiipeni, jotka olen kietonut syliini käpertyneen itkevän keijun ympärille. Pimeydessä olen turvassa, kaltaisteni seurassa. Täällä minun ei tarvitse piilotella mitään.
   Herään kylmään valoon. Valon maailmassa olen yksin, ympärillä vain ihmisiä jotka ovat piilottaneet varjonsa syvälle sisimpäänsä, missä se kalvaa heitä.
   Minä olen hyväksynyt varjoni, ja olen siksi turvassa pimeydessä, mutta valossa joudun piilottamaan ne.
   Nukahdan ja astun pimeyden maailmaan. Löydän keijun käpertyneenä varjoihin. Pyyhin hellästi hänen kyyneleensä ja parannan ranteiden arvet suudelmilla. Pimeyden maailmassa mikään ei voi satuttaa minun keijukaistani.

Entä jos yö ja päivä rakastavat toisiaan?

He olivat kuin valo ja varjo, täydensivät toisiaan, eikä toista voinut olla ilman toista. Mutta he olivat myös vastakohdat, yö ja päivä eivät koskaan voi olla samaan aikaan. He kohtasivat vain syntymän ja kuoleman hetkillä.
   Ihmiset luulevat, että vastasyntynyt parkaisee saadakseen happea, mutta oikeasti vauva tuntee heidän surunsa ja tuskansa, kun he joutuvat eroamaan toisistaan. Eivätkä kuolevat hymyile, koska pääsevät taivaaseen, vaan he tuntevat onnen, kun enkeleiden huulet kohtaavat ja mustat ja valkoiset sulat sekoittuvat toisiinsa.
   Mutta pian heidän täytyy erota, sillä kuolemasta syntyy aina uutta elämää.

Kauhutarina ja runo

Kävin eilen katsomassa Nälkäpelin, mutta nyt ehdin tänne blogiinkin. Tässä kirjoitelmat, olkaa hyvä. ;)


Kuljin synkässä metsässä. Puut ojentelivat oksiaan kuin ahnaita käsiä ja tuuli kuulosti kuolleiden valitukselta. Vilkuilin taakseni varmana siitä, että minua seurattiin. Eikö tuolla puiden varjoissa ollutkin joku? Ja ketkä kuiskivat ja nauroivat pusikossa?
   Yhtäkkiä takaani kuului oksan kaikuva rasahdus, ja käännyin ympäri sydän takoen. Huusin kauhusta, kun näin mustiin pukeutuneen pojan, joka oli kohottanut veitsen päänsä yläpuolelle. Juuri ennen kuin hän iski minua, tunsin piston käsivarressani ja kaikki pimeni.
   Avasin silmäni ja huomasin olevani valkoisessa huoneessa, sänkyyn sidottuna.



Maassa kuura,
ulkona talvi,
kylmä.

Vain yksinäisyys seuranani,
silmissä surua,
iholla sadepisaroita.

Nothing really matters

Olen pahoillani että tämä viesti on lyhyt, olen lukenut kokeisiin enkä ole kerinnyt kirjoittaa mitään.


http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=jHbCE53s9hQ

Minä ihailen Freddie Merrcurya (Queenin laulaja). Hän oli kunnianhimoinen ja päätti jo nuorena, että hänestä tulee legenda. Ikävä kyllä hän myös kuoli nuorena.
Hän oli myös hieman teatraalinen, ja taitaakin olla Lady Gagan esikuva. Ainakin Gagan nimi tulee Queenin kappaleesta. :D

 http://www.youtube.com/watch?v=t63_HRwdAgk&feature=player_detailpage

Yön hämärässä enkelit lentävät

Tämä on ensimmäinen teksti minkä julkaisen, inspiraationa Glee.


Lojuin sängyllä ahdistuneena. Kouluvuosi oli ohi, oli kokonainen vuosi siitä, kun olin ensimmäisen kerran sitonut kaulaani kuristavan kravatin ja astellut Daltonin kiiltäviä käytäviä.
    Sinä olit vain virnistänyt ja heittänyt läppää, kaikki olivat heti pitäneet sinusta. Sellainen sinä vain olit, sopeuduit kaikkialle. Olit rento mutta et välinpitämätön, itsevarma mutta et ylimielinen, ja kaikille ystävällinen. Viihdyit, olit sitten yksin tai huomion keskipisteenä. Minä taas olin ujo ja sulkeutunut, rentouduin ainoastaan lavalla, kun tanssin tai lauloin.
     Kultakurkuissa minä loistinkin, minulla oli pojaksi korkea ja melodinen ääni. Sinun äänesi oli minun täydellinen vastakohtani, syvä ja tumma, hieman käheä. Jos minun ääneni oli kuin huilun soittoa lumisateessa, sinun oli kitaran soittoa hämärässä, juuri nuotion valon ulkopuolella.
     Sinä kuulostit viettelevältä ja vaaralliselta, ja näki kuinka tyttöjen sydämet alkoivat hakata, kun he kuuntelivat. Niin minunkin. Huokaisin, ei minun pitäisi tuntea sinua kohtaan näin, sinähän olit minun kaksosveljeni. Kesästä oli tulossa yhtä kidutusta, me olisimme kaksin autiossa koulussa.
      Muut oppilaat menivät vanhempiensa luokse, mutta meidän äitimme oli niin kiireinen järjestäessään New Yorkin muotiviikkoa, ettei hän ehtisi edes laittamaan meille ruokaa. Hän oli kuuluisa muotisuunnittelija ja oli antanut nimemmekin esikuviensa Cristian Louboutinin ja Alexander McQueenin mukaan.
      Oli äidin ammatista ainakin se hyvä puoli, että meillä oli aina tyylikkäitä vaatteita. En voinut olla tuijottamatta sinua nahkatakissasi, hihattomassa valkoisessa paidassasi ja tiukoissa mustissa farkuissasi. Sinulla oli samanlaiset tummanvihreät silmät kuin minullakin, silmät, jotka tuntuivat näkevän suoraan sieluun. Mutta siinä missä minun hiukseni ylsivät täydellisesti aseteltuina leukaan ja valuivat otsalta peittämään oikean silmäni, sinun lyhyet hiuksesi sojottivat aina rennosti pystyssä.
      Kävelin huoneen toiselle puolelle, missä vanhan lipaston päällä oli lintuhäkki. Kaikki kuoroon liittyvät saivat samanlaisen linnun, se oli oikea Kultakurkku, ja symboloi heidän luovuuttaan ja lauluääntään.
     Minun teki mieli avata häkin ovi ja päästää lintu vapaaksi, se lauloi kauniisti, mutta oli surullinen, vaikka kukaan muu ei sitä huomannutkaan. Kuinka kukaan olisi voinutkaan, eiväthän linnut osaa itkeä sen paremmin kuin nauraakaan, vain istua häkissään, nurkassa, missä niihin kiinnitetään huomiota vain kun ne laulavat.
     Silloin ymmärsin, että vain laulamalla voisin kertoa tunteistani sinulle. -Alex, haluan että kuulet erään kappaleen, sanoin hermostuneena. Kohotit kulmiasi yllättyneenä, mutta seurasit minua oleskeluhuoneeseen, missä oli takka ja pehmeitä nahkasohvia.
      Katsoin ikkunasta ulos, missä sade valui harmaana verhona sumentaen näkymän, ja lauloin:
   
       I came across a fallen tree
       I felt the branches of it looking at me
       Is this the place we used to love?
       Is this the place I`ve been dreaming of?

       Oh simple thing, where have you gone?
       I`m getting old and I need something to rely on
       So tell me when you´re gonna let me in
       I´m getting old and I need somewhere to begin

       And if you have a minute, why don´t we go
       talk about it somewhere only we know?
       This could be the end of everything
       So why don´t we go somewhere only we know?
       Somewhere only we know?

       Laulaessani tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskillani. Sinä kävelit luokseni ja halasit lohduttavasti. -Voi Chris, olen niin pahoillani, kuiskasit särkyneellä äänellä. Tartuin kasvoihisi ja pakotin sinut katsomaan minua silmiin. -Alex, sinulla ei ole mitään syytä olla pahoillasi. Minä rakastan sinua, sanoin ja suutelin sinua niin kuin olin jo kauan halunnut.
       Sinä yönä, korkealla rantakalliolla, me jätimme maailman, joka ei meitä hyväksynyt. Ja me lensimme, vaikkei meillä siipiä ollutkaan.


Me kaikki ansaitsemme oikeuden rakastaa.


 

Aloitin nyt kirjottamaan blogia, jossa arvostelen lukemiani kirjoja, kirjoittelen omia tekstejäni ja saatan kertoa hieman omasta elämästänikin. Olen 15 vuotias tyttö, joka muuttaa pian Helsinkiin. Jee!! ;D Siitä kirjoittelen sitten kun aika koittaa. Nyt en valitettavasti saanut otettua mitään kuvia tänne, mutta seuraava postaus on toivottavasti kuvien kera:)

 Nähdään!