Unohdetut 20. luku

Katsoin edessäni seisovia sotilaita, mutta vaikka he olivatkin paljon paremmin aseistautuneita kuin me, en ollut peloissani. Minulla ei ollut mitään menetettävää, olin valmis kuolemaan vapauden ja paremman yhteiskunnan puolesta. En ollut enää pitkään aikaan ollut viaton ja puhdas niin kuin Enkelit tavallisesti olivat.

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin huomannut selässäni höyheniä ja kertonut niistä vanhemmilleni, kuvitellen että he olisivat auttaneet ja suojelleet minua, mutta sen sijaan he olivat kauhistuneet ja kiidättäneet minut viranomaisille. Vanhempani olivat aina olleet ihannekansalaisia: työskennelleet ahkerasti valittamatta pienestä palkasta, uskoneet kaiken mitä uutisissa kerrottiin eivätkä koskaan kyseenalaistaneet mitään, edes viihdettä tai kuluttamista. Näin jälkikäteen ajateltuna vanhempieni toiminta tuntui itsestäänselvältä, valtion propaganda oli hämärtänyt heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä ja he luulivat toimivansa oikein, niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin.

Jouduin koulutukseen missä meidän tahtomme murrettiin. Saatoimme olla päiväkausia ilman ruokaa tai unta, minkä lisäksi meitä pahoinpideltiin ja nöyryytettiin jatkuvasti. Sitä helvettiä kesti kolme kuukautta ja luulin ettei mikään voisi olla pahempaa, mutta olin väärässä. Koulutuksen jälkeen minut myytiin jollekin paikalliselle poliitikolle, joka käytti minua hyväkseen.

Jäätyäni ensimmäisen kerran verta vuotavana ja itkien makaaman kellarin lattialle, jotain särkyi sisälläni. Muut ihmiset olivat jo kauan sitten hylänneet ja unohtaneet minut, mutta nyt minäkin kadotin itseni. Sen päivän jälkeen olin tyhjä, tuijotin vain eteenpäin pystymättä puhumaan. En tuntenut mitään, tehtiin minulle mitä tahansa, oli kuin olisin eksynyt pääni sisälle.

En varmasti olisi säilynyt hengissä pitkään ellei toinen, noin 14-vuotias poika, olisi ruokkinut ja huolehtinut minusta. Lopulta, luultavasti muutaman kuukauden kuluttua, meidät pelastettiin ja vietiin Angel Cityyn, missä olin vuosien kuluessa vähitellen toipunut. En silti koskaan tulisi ehjäksi tai voisi unohtaa mitä minulle oli tehty. Nyt oli tullut minun aikani kostaa.

Unohdetut luku 19

Kuuntelin radio Pathfinderia pienessä asunnossani Underground eXperimentissä, yhteisössä Los Angelesin alla, kun Mr. Shadows alkoi puhua Federal Reservestä:

“For a while I have been receiving e-mails from a good friend who has asked me to investigate something weird about the Birth Certificates. He wanted me to take a look at them because they have certain numbers and other things printed on them that need an explanation.

When I looked at my own Birth Certificate, I noticed it was a copy of the original. So I went through old boxes and baby books that my Mom had saved before she died and found what I was looking for -- my orginal Birth Certificate. It was brittle and yellowed with decades of age but -- wow -- it was NOT the original!

What I have learned since is kind of like discovering that you are part of the Matrix. It seems none of us have our original Birth Certificates -- they are all copies. And the copies have a serial number on them, issued on special Bank Bond paper and authorized by "The American Bank Note Company." Huh?

The truth is stranger than fiction. But here it is: It seems that back in 1913 the United States was short of cash. When you or I need more money, we use something as collateral and go to a bank for a loan. When a country needs more money it has to go somewhere also. But in 1913 there wasn't anywhere to go. So the US created the Federal Reserve Act. This established a private central bank (The Federal Reserve Bank) that would regulate the amount of money the US government was allowed to borrow and put in circulation. It also would expect to be repaid, like any bank, with interest.

After only 20 years things went from bad to worse. During Franklin D. Roosevelt's presidency, in 1933, the US was unable to pay its debt. The county was bankrupt. The private banks that made up the Federal Reserve demanded their money and Roosevelt responded. He had to use the only thing left of any value to pay the banks and continue doing business with them -- the citizens of our country. Us!

Exactly how all this was orchestrated is too lengthy to be addressed here, but this much can be told. The original birth or naturalization record for every U.S. Citizen is on file in the official records in Washington, D.C. (you get to keep a copy!) and the property and assets of every living U.S. Citizen is pledged as collateral for the National Debt!

Unohdetut 18. luku

Taistelun ollessa ohi, me jakauduimme eri autoihin, ja osa lähti viemään haavoittuneita etelään kohti Angel Cityä. Minä, Benjamin, Jeff ja hänen sisaruksensa pääsimme samaan bussiin Lukan ja Aleksin kanssa. Olin ollut yllättynyt nähdessäni heidät täällä, vaikka Luka olikin ollut samalla luokalla kuin minä ja Jeff jo kolme vuotta, en oikeastaan tuntenut häntä.

Aleksin ollessa vielä luokallamme he olivat viettäneet välitunnit lähinnä kaksistaan, ja hänen “sairastuttuaan” (tai niin kaikkki olivat luulleet), Luka oli masentunut ja eristäytynyt muista. Ennen kuin olin hetki sitten nähnyt Aleksin, minulla ei ollut ollut aavistukaan että hän on Enkeli.

Me yövyimme Californian maaseudulla, kaukana kaikista kylistä, ja odotimme muita kapinallisia, kunnes seuraavana iltapäivänä viimeisetkin saapuivat. Olin hermostunut koko matkan Los Angelesiin, tämä oli paljon suurempaa kuin eilinen mielenosoitus, enkä uskonut että kaikki menisi jatkossa yhtä helposti.

Los Angeles oli paljon kurjempi kuin olin uskonut. Kaikkialla leijui savusumua, laittomia maahanmuuttajia nukkui huovillaan graffiteilla koristetuissa porttikongeissa, ja autojen ja asuntojen ikkunoita oli rikottu. Kaiken kaikkiaan kaupunki näytti siltä kuin mielenosoitus olisi jo käyty, ja kaupungin toisella laidalla olevat aidatut asuinalueet olivat kuin toisesta maailmasta.

Moneen tuntiin ei tapahtunut mitään, ja mua alkoi kyllästyttää. Mr. Shadows puhui radiossa Federal Reserve Bankista ja ihmiset kuuntelivat nuotioidensa ääressä. Se oli kummallinen näky, koko Los Angelesin keskusta oli täynnä busseja ja leiripaikkoja, aivan kuin Slab City olisi muuttanut sinne. Tuntien kuluessa alkoi tuntua siltä että kaupunki oli meidän, ettei mikään pystyisi estämään meitä, kunnes seuraavana iltapäivänä armeija hyökkäsi.

Outlaws of love 6. luku (Unohdetut 17. luku)

Minä ja Aleksi olimme liittyneet mielenosoitukseen heti kun kuulimme huudot ja rummutuksen huoneeseemme. Se kaikki oli sekavaa, ihmiset velloivat ympärillä, poliisit taistelivat toisiaan vastaan ja väliilä kuului karjaisuja kun joku oli saanut osuman tainnutuspistoolista. Oikeita aseita ei ollut yhtäkään, kukaan ei halunnut tappaa toisia ihmisiä, mutta sähköisku käteen tai jalkaan, puhumattakaan sokeuttavasta kyynelkaasusta, esti kaiken toiminnan aivan yhtä tehokkaasti.

Aluksi olin epävarma olimmeko me voitolla vai häviöllä, mutta kolmen tunnin jälkeen, kun yhä lisää ihmisiä oli liittynyt meihin ja poliiseja vaihtanut puolta, huomattuaan ettei vahvistuksia ollut tulossa, oli selvää että voittaisimme. Viimein, kun kello oli jo lähes kymmenen ja hämärä alkoi laskeutua, saimme viimeiset poliisit käsirautoihin. Huomattuaan että taistelu oli ohi ja olimme voittaneet, ihmiset alkoivat huutaa, nauraa ja halailla toisiaan, viime tuntien jännitys purkautui riemuna.

Kun ihmiset olivat rauhoittuneet, eräs mies, ilmeisesti joukon johtaja, kiipesi erään auton katolle esiintymislavan puuttuessa, ja alkoi puhua megafoniin: “Kiitos kaikille jotka osallistuivat tähän mielenosoitukseen. Me voitimme tänään, mutta taistelu ei ole vielä ohi. Haavoittuneet viedään Angel Cityyn, ja me muut liitymme yhteen toisten kaupunkien mielenosoittajien kanssa, yhteensä meitä on yli 180 000. Kun mukaan tulee vielä yli 120 000 lupautunutta taistelijaa, mikään ei voi pysäyttää meitä. Sitten me marssimme Los Angelesiin!”

Ihmiset hurrasivat taas kaikkialla ympärillämme, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota, sillä olin nähnyt kaksi tuttua luokaltani. Nykäisin Aleksia hihasta ja lähes huusin hänen korvaansa: “Katso, Nathan ja Jeff on tuolla, ihan muutaman metrin päässä. Mennään tervehtimään niitä!”

No more sorrow (Unohdetut 16.luku)

Mustaan pukuun pukeutunut mies nousi autosta hämärällä kadulla yksityisen klubin edessä. Klubi sijaitsi keskustan reunamilla, vain muutaman korttelin päässä järjestettiin laittomia kihdytysajoja ja sähkölinjojen päällä roikkui kenkiä, merkkinä joko jengiläisten kuolinpaikasta tai huumeiden myynnistä, Henry Evergreeniä ei koskaan ollut kiinnostanut kummasta oli kyse.

Toisessa suunnassa, josta hän oli juuri tullut, oli kalliita hotelleja ja trendikkäitä, nuorten suosimia yökerhoja, monet niistä hänen omistamiaan. Siellä olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää tavata, hän ei pitänyt jengeistä tai huumeista, mutta hän ei myöskään halunnut poliisien tai toimittajien saavan tietää totuutta hänen liiketoimistaan. Hän, kuten kaikki poliitikot ja pankkiirit, oli sotkeutunut likaisempiin asioihin kuin monet vankilassa istuvat.

Koskaan hän ei ollut tuntenut myötätuntoa tai rakkautta, mutta viime aikoina hänestä oli tuntenut kuin hän olisi kuollut sisältä. Hän oli kuin kone joka tavoitteli menestystä ja valtaa, ja tallasi kaikki jalkoihinsa, eikä hän enää tiennyt osaisisiko hän nauraa. Sitten hän pudisti päätään, nyt ei ollut aikaa rypeä itsesäälissä.

Hän oli tullut tapaamaan tänne NSA.n johtajaa ja joitakin kongressiedustajia, Suburbiasta oli nimittäin kuulunut huolestuttavia huhuja. Poliisit olivat joko vaihtaneet puolta tai otettu vangiksi ja armeija kieltäytyi hyökkäämästä omia kansalaisia vastaan. Näytti siltä ettei mitään ollut tehtävissä, mutta he eivät voineet antaa niiden kapinallisten voittaa, tai kaikki hajoaisi käsiin. Hän tiesi että he olivat menneet liian pitkälle, pelotelleet ja vakoillet ihmisiä, puhumattakaan kaikesta minkä he olivat salanneet, tai verestä minkä he olivat pesseet käsistään rahalla.

Jos se kaikki paljastuisi massoille...Hän tunsi kauhun väristyksiä sitä ajatellessaan, mikään ei pystyisi pidättelemmään sitä turhautunutta ja raivostunutta väkijoukkoa. Maailma kokisi valtavan muutoksen, eikä siitä selvittäisi ilman menetyksiä.

 

Are you lost
In your lies
Do you tell yourself I don't realize

Your crusade's a disguise
Replace freedom with fear
You trade money for lives

I'm aware of what you've done

No, No more sorrow
I've paid for your mistakes
Your time is borrowed
Your time has come to be replaced

I see pain
I see need
I see liars and thieves
Abuse power with greed

I had hope
I believed
But I'm beginning to think that I've been deceived

You will pay for what you've done

Lyrics are from No More Sorrow by Linkin Park

Ostoskeskuksen poika osa 2 (Unohdetut 15. luku)

Sain minä sentään yhden ystävän. Jeff oli myös joutunut vanhempiensa hylkäämäksi, hänen äitinsä oli tullut raskaaksi kesken lukion, ja isänsä häipynyt armeijaan, minkä jälkeen hänen äitinsä alkoi käyttää huumeita. Koska hänen äitinsä ei oikeastaan välittänyt lapsistaan eikä ollut juuri koskaan kotona, ja minulla ja Benjaminilla oli usein yksinäistä ostoskeskuksessa, pyysin Jeffin ja hänen sisaruksensa mukaamme. Hänellä oli kaksi siskoa, Jenny joka oli 9 ja samalla luokalla kuin Benjamin, ja 7-vuotias Jessie, sekä viisivuotias pikkuveli Jack.

He olivat eläneet lähinnä ruokaa ja rahaa varastamalla, koska heidän äitinsä  oli harvoin kotona laittamassa ruokaa, ja he opettivat minut ja Benjamininkin varastammaan. Ei meidän olisi tarvinnut, vanhemmillani olisi kyllä ollut varaa ruokkia heidätkin, mutta siitä tuli eräänlainen peli. Me varastimme ainoastaan vanhempieni liikkeistä ja rikkailta ihmisiltä, se oli kosto vanhemmilleni, ja jätimme paikalle aina lapun, jossa luki Forgotten Children.

Pian televisiossa alkoi kiertää huhuja jengistämme, ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, olimme jo legenda koulussamme. Se oli oikeastaan huvittavaa, kuinka luokkakaverini ensin pilkkasivat ja nauroivat meille, ja sitten innoissaan kertoivat toisilleen Forgotten Childrenin uusimmista iskuista, kenelläkään ei nimittäin ollut aavistustakaan totuudesta.

Oli itsenäisyyspäivä ja olin juuri täyttänyt viisitoista, kun Enkelten kapina alkoi. Me kuusi lojuimme sohvalla ja katselimme elokuvaa televisiosta, syöden samalla pitsaa ja karkkeja, (Miksi meidän pitäisi syödä jotain terveellistä, kun saimme kerran syödä mitä huvittaa?), kun lähetys yhtäkkiä keskeytettiin ylimääräisen uutislähetyksen vuoksi.

Suburbiassa ja viidessä muussa Californiassa tai Arizonassa sijaitsevassa kaupungissa oli puhjennut tuhansien ihmisten ja Enkelten mielenosoitus. Enkelit olivat kaikki varastettuja tai ilmoittamattomia, ja puhuttiin AF-societyn olevan mielenosoituksen takana, joten paikalle oli lähetetty poliiseja hajottamaan mielenosoitus, joskin videolta näki että lähes puolet poliiseista oli vaihtanut puolta, ja väkijoukko oli pääsemässä voitolle.

“Meidän täytyy liittyä mukaan!”, Jeff huudahti innoissaan. Jenny katsoi isoveljeään kuin toinen olisi viimein lopullisesti seonnut, ja tokaisi: ”Ääliö, noilla poliiseilla on aseet, ja kohta ne varmaankin kutsuu paikalle armeijan tai jotain. Mitä me, kuusi lasta, muka voitais tehdä, paitsi päästä hengestämme?”

“Entä sitten? Mitä jos Jessie olisi Enkeli, antaisitko sä niiden vaan viedä hänet hakattavaksi ja hyväksikäytettäväksi, ja seisoisit vieressä tekemättä mitään?”, Jeff kysyi haastavasti. “En tietenkään!”,Jenny tokaisi. “Mikä tässä on sitten erilaista, eikö meidän tarvitse tehdä mitään niin kauan kun kyse on jostain tuntemattomasta ihmisestä, mutta odotetaan kyllä muiden tulevan apuun kun kyse on Jessiestä?”

Se hiljensi Jennyn. “No hyvä on, mutta ette sitten hankkiudu vaikeuksiin, okei?”, hän sanoi luovattaneena. “Ei tietenkään, milloin mä olisin muka vaikeuksiin joutunut?”,Jeff vastasi liioitellun viattomana, ja Jenny huokaisi kuin olisi uhmaikäisen lapsijoukon äiti, mikä ei kyllä ollut kaukana totuudesta.

"Forgotten Children"

Just a normal day
Streets turn into graves
Traces have been removed
The search was disapproved
So cold the night
The weak ones lose the fight
Too many of them out there
No one seems to care

Lost and so alone
Born but never known
Left all on their own
Forgotten children
We'll never hear a name
They carry all the blame
Too young to break the chains
Forgotten children

They see, they feel, believe
Just like we do
They're laughing, and crying
Wanna live here
Like me and you

Eyes without light
Too tired of good-byes
Never felt embraced
And frightened of every face
A life in disguise
Hope forever died

Ostoskeskuksen poika (Unohdetut 14. luku)

Mä olin asunut mun pikkuveljen kanssa ostoskeskuksessa viimeiset 9 vuotta. Kun Benjamin oli täyttänyt kolme, vanhemmat oli palannut töihin ja unohtanut meidät. Koska ostoskeskus oli meidän vanhempien omistama, me saatiin syödä mitä haluttiin, viedä kaupoista leluja, tietokonepelejä, elokuvia tai mitä vaan, ja nukkua huonekaluosastolla, eikä kukaan tullut sanomaan meille mitään. Kuuteen vuoteen me ei oikeastaan puhuttu kuin toistemme kanssa, lukuun ottamatta viikottaista puhelua vanhemmilta ja kokeiden tekoa läheisessä koulussa, jonne joku ostoskeskuksen työntekijöistä meidät vei.

Kaikki kuitenkin muuttui kun täytin 12. Siihen asti olin opiskellut kaiken itsenäisesti, mutta yhtäkkiä vanhemmat päättivät että meidän oli mentävä kouluun. Jo ensimmäisenä päivänä tajusin etten koskaan sopeutuisi joukkoon. En osannut puhua toisten kanssa enkä tuntenut ketään, mutta kaikki luulivat tuntevansa minut. Heille minä olin Nathan Evergreen, hemmoteltu kusipää, joka oli saanut kaiken haluamansa ja jonka vanhemmat omistivat puolet kaupungista. Halusin kertoa heille että he olivat väärässä, en ollut kuten vanhempani.

Niin, vanhempani olivat Henry ja Susan Evergreen, jotka omistivat hotelleita, ostoskeksuksia ja tehtaita ympäri maailmaa, samoin kuin erään Yhdysvaltojen suurimmista pankeista. Olin vuosien aikana nähnyt heidät useammin televisiossa tapaamassa pankkiireita ja poliitikkoja kuin kasvoista kasvoihin, muttei se luokkalaisiani kiinnostanut. He olivat minulle kateellisia, sillä Suburbia oli kurja kaupunki. Siellä asui lähes miljoona ihmistä, mutta se oli kaukana suurkaupunkien loistosta. Se oli täynnä kahdeksanluvulla rakennettuja kerrostaloja, rapistuvia teollisuusrakennuksia ja keskinkertaisia ihmisiä, joiden elämä koostui ankeasta toimistotyöstä, hypermarketeissa juoksemisesta ja aivottomasta viihteestä, sillä he pelkäsivät muuttaa elämäänsä, pelkäsivät erottua joukosta, mutta silti unelmoivat siitä enemmän kuin mistään muusta.

Looking out at a town called Suburbia

Everybody's just fighting to fit in

Little rats running mazes, having babies

It's a vicious little world that we live in

Looking back at a life on the other side

I realize that I didn't fit in

Didn't hate it but I didn't quite relate it

To my precious little world

Vialliset 6. luku

Viimeiset kolme viikkoa me oltiin harjoiteltu vallankumousta varten. Jonas ja sen kaverit oli pitänyt meille parkour-tunteja, ja jo ensimmäisellä tunnila me oltiin yllätetty ne meidän taidoilla, mä ja Bill oltiin nimittäin harrastettu parkouria jo 15-vuotiaasta asti. Nickin ja Liamin ensi yrityksistä me kaikki saatin hyvät naurut, skeittauksessa ei käsilihakset paljon vahvistu, eikä ne siksi onnistunut tehdä edes helpoimpia liikkeitä. Ruumiin hallinta niillä oli kuitenkin hyvä, ja kahden viikon parkourtreenien ja kylässä työskentelyn jälkeen ne ei enää ollut paljon meitä huonompia.

Jo muutaman päivän jälkeen me huomattiin kuinka ystävällisiä kaikki oli, ja kysyttiin siitä Thomasilta. “Ettekö te anna epäystävällisten ihmisten muuttaa tänne, vai tästä hippimäisestä elämäntavastako se johtuu?” Jonas nauroi: “Ei, se johtuu Enkeleistä. Ne on luotaisesti viattomia ja rehellisiä, kuin pienet lapset, se vaan ei katoa niistä aikuisenakaan, ja tuntee myötätuntoa voimakkaammin kuin me ihmiset. Kun tähän yhdistetään vielä se, että ne näkee valheiden ja teeskentelyn taakse, ja ymmärtää jo nuorina tätä maailmaa paremmin kuin useimmat, ei ihme että viranomaiset pelkää niitä. Jos Enkelten tahtoa ei murrettaisi niiden kamalalla kohtelulla, ne olisi jo vuosia sitten saanut monet avaamaan silmänsä. “, hän sanoi surullisena.

Jos Enkelit olikin viattomia kuin lapset, samaa ei voinut sanoa kaikista. Mä rehellisesti sanoen pelästyin kuin mä näin miehet jotka opetti meille itsepuolustusta ja aseiden käsittelyä ensimmäisen kerran. Ne oli yhtä lukuun ottamatta noin 190 senttisiä, lihaksikkaita ja täynnä tatuointeja, ja mä olin ällistynyt miten Nick tuli heidän kanssaan juttuun niin hyvin, kunnes mulle selvisi että eräs heistä oli Radio Pathfinderin juotaja Mr. Shadows, joka oli haastatellut häntä ja lähettänyt hänelle matkaliput tänne. Päivien kuluessa me kuitenkin tutustuttiin paremmin, ja lopulta Brianista, Jimmystä, Mattista, Johnnysta ja Zackystä tuli yksiä mun parhaista ystäviä koskaan.

Dream that never come true 3. chapter

Mä katselin uusia tulokkaita uteliaana, kun Thomas aloitti kertomuksensa. “Kun te keran ootte täällä, mä oletan että tekin ootte sitä mieltä että Enkelien kohtelu on väärin. Tiedättäkö miksi viranomaiset väittää ettei Enkelit ole ihmisiä?” ,Thomas kysyi. “Eikös niillä Enkeleillä ole joku geenimutaatio, mulla ei ole kyllä hajuakaan miksi, uutisissa ei ikinä kerrottu syytä.”, sanoin katsoen miestä kysyvästi.

“No, alunperin uskottiin että kyseessä olis joku uusi ja kummallinen sairaus, ja sen takia Enkelit eristettiin tutkittaviksi, mutta pian selvisi että kaikkialla ruuassa ja vedessä olevat torjunta - aineet ja muut kemikaalit oli aktivoineet meidän kaikkien perimässä tuhansia vuosia uinuneet HERV - virukset. Ne on ollut meidän geeneissä jo ennen kuin me eriydyttiin simpanssista, ja menettäneet aikoja sitten kyvyn aiheuttaa sairauksia, mutta väliilä HERV aktivoituu stressin johdosta ja aiheuttaa mutaatioita yksittäisissä soluissa, esimerkiksi syöpää. Viranomaiset ei tietenkään halunneet ihmisten saavan tietää totuutta kemikaaleista, mutta vielä vähemmän ne halusi paljastaa että syy miksi mutaatio oli tällä kertaa niin raju, oli yhteiskunnan asettamien paineiden ja jatkuvan kilpailun aiheuttama stressi, koko meidän yhteiskunta ja taloushan on rakenettu kilpailun varaan.”

Mä katselin Thomasta ällistyneenä, vaikka koulussa ei oltu koskaan puhuttu mistään tämän kaltaisesta, mä vaistomaisesti tiesin että hän oli oikeassa. “Miten ihmeessä sä oot saanut selville tämän kaiken?”, mä kysyin vaikuttuneena. “Mä opiskelin biologiaa ja sosiologiaa yliopistossa, minkä lisäksi me pidetään yllä Wikileaksin tapaista sivustoa minne ihmiset voi vuotaa tietoja. Viranomaisilla ei ole aavistustakaan kuinka moni terveysministeriön ja NSA:n työntekijöistä todellisuudessa kuuluu AF - societyyn.”, Thomas sanoi huvittuneena.

Thomasin kanssa olisi riittänyt puhuttavaa vaikka koko loppu päiväksi, mutta juuri silloin Jake puuttui keskusteluun. “Kiitos Thomas. Seuraavaksi meidän pitää käsitellä erästä toista asiaa, sillä me aiotaan viedä valta poliitikoilta ja muuttaa järjestälmää, aloittaen tuhansien ihmisten mielenosoituksilla seuraavana Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä, mihin on enää reilu kuukausi aikaa. Oletteko te mukana?” Minä ja Liam, samoin kuin hetki sitten saapuneet kaksoset, vastasimme välittömästi kyllä. Ihan kuin jäljellä olisi ollut muutakaan vaihtoehtoa, tämä oli meidän viimeinen mahdollisuutemme.

Nick, eli Gerard "Party Poison" Way <3

Puheet torjunta- aineista ja HERVistä ( Human Endogen Retrovirus) on totta, mä oon lukenut tiede kirjallisuutta ja nähnyt dokumentteja. Tiiän, olen nörtti :)

Vialliset 5. luku

Nousimme autosta, ja hetken kaikki vain katselivat toisiaan tietämättä mitä tehdä, kunnes eräs nuorista, suunnilleen ikäisemme poika, puhkesi nauruun. “Tervetuloa Angel Cityyn, ja anteeks äskeinen, meille ei kauheasti tule vieraita”, hän sanoi naurahtaen “Mutta tulkaa mukaan, mä olin just menossa päivälliselle, ja aamuset tulokkaatkin on varmaan vielä meillä.”

Me seurattiin poikaa kylän toiselle laidalle, ja matkalla me huomattiin että lähes kaksi kolmesta kylän asukkaista oli Enkeleitä, suurin osa iältään 10-25 vuotiaita. Joka puolella rakennettiin taloja ja raivattiin kavimaita, vaikka monet olivatkin jo palaamassa koteihinsa. “Kuinka paljon teitä täällä oikein asuu? Mä kuvittelin että AF-society on ihan pieni järjestö.”, kysyin ällistyneenä. Mä olin odottanut näkeväni muutamia kymmeniä ihmisiä asumassa pienissä mökeissä, mutta tämä oli melkein kuin pieni kaupunki.

Sisälä talossakin oli joukko ihmisiä, ja eräs miehistä huudahti meidät nähdessään: “Hei Jonas, lisää vieraitako sä tuot? Tulkaa istumaan!” Istuttuamme pöytään ja saatuamme eteemme lautaselliset kasvisruokaa, mies ojensi kätensä. “Mä olen Jake, ja tässä on mun poikani Jonas, tervetuloa Angel Cityyn. Keitäs te ootte?” Mä vilkaisin Billiä ja kaikkia pöydän ympärillä istua ihmisiä, jotka katselivat meitä uteliaana, ja mutisin kiusaantuneena huomiosta: “Tom ja Bill, me ollaan kaksoset.”

“No, hauska tutustua Tom ja Bill”, mies vastasi naurahtaen. “Te ootte varmaan vielä aika hämmentyneitä, joten annetaan Thomasin selittää asioita, ja päätetään sitten mitä tehdään.”

A7X: 28.12

"Hi everybody! Guess who we have here today?" jonkin turhanpäiväisen roskaohjelman juontaja näytti liiankin innokkaalta, lähestulkoon pomppiessaan sohvallaan. Kamera oli kohdistettu hänen kasvoihinsa, jotka suorastaan säteilivät sitä ah-niin-ihanaa tekopirteyttä, jonka leväperäisyys paistoi miljoonien kilometrien säteelle. 
"Synyster Gates and Zacky Vengeance from Avenged Sevenfold!" tuo samainen punapää hihkui, kameran siirtyessä kuvaamaan juontajaa vastapäätä asetetulla sohvalla istuskelevaa parivaljakkoa. Zacky heilautti kättään näennäisen hyväntuulisesti, Synysterin toistaessa eleen vaisusti. 
"It's, eh, nice to be here." Älä jauha paskaa, Zacky. Oli varmasti kaikki, mitä Brianin pienessä mielessä liikkui, hänen toverinsa tapailtuaan sanoja yhä heihin kohdistuneille kameroille. Brian ei jaksanut kiinnostua koko kamerasta. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, kuka vitun pässi oli mennyt järjestämään heille sen haastattelun sinä vitun päivänä, sinä vitun ainoana päivänä, jonka Brianin halusi pyhittää edesmenneelle ystävälleen. Ja joka ainoa talipää tiesi, mikä se vitun päivä oli. Kahdeskymmeneskahdeksas kahdettatoista. Päivä, josta harvoin puhuttiin edes bändin kesken, ei ainakaan Brianin kuullen. Ei siis ollut ihme, että kyseinen mies muistutti varmasti pikemminkin perseeseen ammuttua karhua, kuin edustuskelpoista soolokitaristia. Niin, edustuskelpoinen.. Kuvaus oli hyvin kaukana Brianista. Zacky oli väenvängällä saanut repiä likaiset vaatteet kitaristipartnerinsa yltä, taluttaa tämän suihkuun ja vaatettaa tämä uudelleen. Zacky oli ihan todella seisonut vierellä kuin holhoava vanhempi aamutoimien ajan, yrittäessään kello kahdeksasta lähtien neljän tunnin ajan saada edellisenä iltana hieman turhan paljon juoneen ystävänsä näyttämään edes jotenkin ihmismäiseltä, vaikka Brian taisi siltikin muistuttaa lähinnä metsänpeikkoa. 
"Synyster? Synysteer? Synyster Gates?" punapääjuontaja haki apaattisena eteensä tuijottavan miehen huomiota, siinä kuitenkaan heti onnistumatta. 
"Brian?" Zackykin yhtyi herättelyyn, tosin huomattavasti varautuneempaan ja pehmeämpään sävyyn, kuin yli-innokas edeltäjänsä, jonka rytmikitaristi tiesi varmasti käyvän Brianin hermoille pahemman kerran. 
"We thought you were asle-" punapää, sohvapöydällä nuokkuvasta metallikyltistä päätellen Claire, aloitti hermojaraastavan pirteän kimityksensä, Brianin vihdoin suvaittua suoda palan huomiostaan naisellekin. 
"Fuck off." soolokitaristi murahti hiljakseen, hänen pinnansa alkaessa saavuttaa huippupisteensä. Kauaa se ei enää kestäisi ja kun se katkeaisi.. Zacky tiesi, että silloin ei kukaan tahtonut olla muutoin melko leppoisan retaleen alta kuoriutuvan pedon lähettyvillä. Vengeance uskalsi kuitenkin epäillä, että kriittinen raja oli jo ylitetty. 
"Pardon?" Claire kimitti, yrittäessään hullunkurisen näköisesti samalla sekä pitää takamuksensa sohvassa, että kumartua sohvapöydän ylitse Brianin nokan eteen.
"SHUT THE FUCK UP!" sohvalta seisomaan pompanneen miehen karjaisu varmasti helisytti ikkunoita ja ellei muuta, niin ainakin säikäytti punapäähaastattelijan, sekä vähintään puolet kuvausryhmästä pahanpäiväisesti. 
"Excuse me, it's a little bad time for interview.." Zacky mutisi nopeasti, ennen kuin hypähti pystyyn ja kiiruhti ystävänsä perään. 

"Brian! Brian, my dear, will you please wait?" Zacky huudahti  suorinta reittiä ulos kuvauspaikalta kimpaantuneena marssineen Brianin perässä harppoessaan. Jälkimmäiseksi mainittu ei hidastanut tahtiaan pätkääkään, ei osoittanut pienimmälläkään eleellään edes kuulleensa toisen pyyntöä. 

"Hey!" Zacky pysäytti ystävänsä etenemisen asettumalla järkkymättömään haara-asentoon heille varatun pukeutumishuoneen oven suulle. Pukeutumishuoneesta ulos pyrkineen Brianin matka tyssäsi siihen, eikä tämä tajunnut edes vastustella, Zackyn asettaessa kätensä hänen rintakehälleen ja työntäessä häntä hellästi takaisin syvemmälle pukuhuoneeseen. Vasenkätinen ei oikeastaan yllättynyt, oikeakätisen rutistaessa hänet tiukkaakin tiukempaan pihtiotteeseen ja painaessaan kasvonsa vasten hänen olkaansa. Zacky ei välittänyt, vaikka Brianin lohduttoman tuskan kyyneleet tuhrivat hänen valkean paitansa olan, eikä hän välittänyt siitä, ettei Brianin ote ollut erityisen hellä. Zacky kietoi kätensä pehmeästi toisen kitaristin ympärille, silitellen tämän niskahiuksia rauhoittavasti, hiusten omistajan omien nyrkkien ollessa tiukasti puristuneina Zackyn valkean t-paidan selkämykseen. 
"I miss him so fuckin much." Brian onnistui kähisemään koko kehoa vavahduttelevien nyyhkytysten lomasta. 
"Shh. It's okay, we all miss him and you have right to miss him as much and as long as you feel so." Zacky kuiskaili sanat ystävänsä korvaan rauhoittavasti, pakottaessaan omaa kurkkuaan kuristavan palan pois.
"You're so brave, my own superman." 

A7X: Osa sinua

Vapiset allani, naurunpärskähdykset karkaavat hallitsemattomina huuliltasi. Kosketanko minä sinua jotenkin väärin, Jimmy, haluaisin kysyä, jos tuntisin sinut yhtään huonommin. Minä tiedän kysymättäkin – saatat nauraa mille tahansa, syyksi tarvitset vain mieleesi putkahtavan hauskan ajatuksen. Minuakin hymyilyttää, ketä tahansa naurattaisi katsoa meitä. 

Yksi sohva, kaksi miestä, missä muualla minä muka makaisin? Lattiallasi pyörii kahden viikon pölyt, imuroinnin jälkeen saattaisin siellä suostua istumaan, nyt kieltäydyn. Sinä ehdit sohvalle ensin, joten sinä toimit sohvatyynynä minulle. Näin tässä käy aina, sinä ehdit nopeampana ensin paikalle, minun täytyy tyytyä siihen, mitä minulle jää. Ihan valittamatta minä tyydyn tähän paikkaan: sinun päälläsi makaaminen kelpaa mainiosti. 

Vähitellen naurusi laantuu, minä suljen silmäni, ajattelen nukahtamista. Haistan hiuksistasi tupakan vetäessäni syvään henkeä, lasken otsani sohvan käsinojaa vasten hymyillen. Viihdyn tässä, haluan viipyä ikuisuuteen. Kehosi tuntuu lämpimältä omaani vasten vaatekerrostenkin läpi, tunnen sydämenlyöntisi omiani vasten. 

"Brian." Ujutat kätesi väliimme nipistämään vatsaani, puhallan välittömästi kostoksi korvaasi. Vastaukseksi terävä tuikkaus kylkiluiden väliin, joudun kavahtamaan kauemmas. Annan periksi, nousen huokaisten istumaan. Pilasit hetkeni, minä haluaisin vain jäädä paikoilleni. Kieltäydyt antamasta minulle kunnolla tilaa, eli sotkeudun jalkoihisi sekä väliimme jääneeseen takkiisi. Päädyn puolittain makaamaan, puolittain istumaan, työnnän kyynärpääni kylkeäsi vasten osoittaakseni sinulle, miten epämukavassa asennossa lojun. Sinua naurattaa taas.  

"Jimmy, sä tiedät mitä seuraa, jos sä jatkat mun olemisen hankaloittamista", varoitan sinua. Minua väsyttää, tällainen pelleily kiristää hermojani, minkä seurauksena hylkään kohta järkevät ajatukset unohdettujen päätösten seuraksi samaan nurkkaan. Ilkikurinen hymy taittuu huulillesi, tietenkin sinä tiedät. 

"'Olemisen hankaloittamista'?" toistat naurahtaen. Tuhahdan. Join pari liikaa, joten annan itselleni luvan puhua vähän kummallisesti. Muut tavallisuudesta poikkeavat asiat minun täytyisi ehdottomasti heti ajaa mielestäni tai lähden täysin väärään suuntaan.  Minun kannattaisi nousta ylös, kävellä ulos ovesta nyt, toistaiseksi vielä kykenen. Jos otan enää yhdenkään askeleen, jään varmasti loppuyöksi. Tiedän jäämisen pidemmän päälle huonoksi ideaksi, vaikka juuri nyt ajatus houkuttelee. Laittomia asioita, kielletyn listan rivejä. Sinä ensimmäisellä rivillä, suurimpana houkutuksena. Pahin eteeni koskaan asetettu ansa, kerta toisensa jälkeen lankean, rakastan toistaa virheen. Uudelleen, uudelleen, koska sinä estät minua väistämästä, kieltäydyt jättämästä kesken hetki sitten mielessäni alkanutta leikkiä, haluat kuulla loppuratkaisun. Me tarkoitimme lopettaa tällaisen aikoja sitten. Milloinpa me kuuntelisimme edes toistemme viisaita päätöksiä? Milloin pystyisimme, koska hetken kiertelyn jälkeen me aina palaamme toistemme luo, koska tarvitsemme tällaisia hetkiä. Toisiamme. 

Koukistat sormeasi kutsuvasti, minun pakomahdollisuuteni katoavat. Hylkään yritykset istumisesta, palaan entiselle paikalleni kehosi lämpöä vasten, tunnustelemaan sydäntäsi. Suudelmasi, varmaan maailman ainoa asia mikä leimaa sinut varovaiseksi, pyytää minua jäämään. Aina niin epävarma, mieleni palaa väistämättä ensimmäiseemme. Silloin ikuisuus sitten, silloin sinä joit liikaa, kaverin suuteleminen tuntui loistavalta idealta. Lukemattomia suudelmia ensimmäisen jälkeen, aina näitä varovaisia – yksi kiehtovimmista piirteistä sinussa. Paljastat vain minulle, miten paljon sinua pelottaa avata itseäsi muille, päästää ketään näin lähelle. Pelkäät jääväsi yksin, maistan epätoivoa, tunnen epäröinnin. Vastaan sanoitta, vain kosketuksin; "Pysyn lähelläsi aina – aina, Jimmy, juuri siellä missä milloinkin kuljet – sillä osa sinua elää sydämessäni, osa minua sinussa. Kieltäydyn koskaan päästämästä irti."

Sormesi takertuvat paitani kankaaseen, toinen käsi hiipii niskaani, epävarmuutesi sulaa pisara kerrallaan pois. Hymyilen huulillesi, kerron rakastavani ikuisesti. Koska juuri niin paljon sinä minulle merkitset. Maailmaa, enemmän, hylkäisin hengittämisenkin vuoksesi. Tiedän, sinä ajattelet samoin. 

Vialliset 4. luku

Kesäloma oli alkanut, ja eilen Jenny, erään Brooklynissa sijaitsevan nuorisokeskuksen ohjaaja ja meidän hyvä ystävämme, jonka me tiesimme työskentelevän AF- societylle, oli kertonut (varmistettuaan ensin ettei lähellä ollut valvontakameroita) järjestön pitävän majaansa keskellä Arizonan autiomaata. Sen jälkeen kun olimme ostaneet kartan, ruokaa ja muutaman CD-levyn matkaa varten, tankanneet auton ja hyvästelleet ystävämme, meillä oli enää yksi asia tehtävänä: sirujen poisto.

Nykyään lähes kaikilla oli siru käsivarressaan ihon alla, sillä ilman sitä ei saanut pankkitiliä, sairasvakuutusta tai asuntoa. “Ehkä meidän ei pitäisikään tehdä tätä. Emmekö voisi hankkia jostain töitä vaikka siivoojina?”, Bill kysyi. Tiesin ettei hän ollut tosissaan, me emme kestäisi siivoojina viikkoakaan. Hän oli peloissaan, ja ymmärsin sen. Kun ottaisimme sirut pois, olisimme valvovan Verkon, mutta myös turvaverkon ulkopuolella, eikä takaisin olisi enää paluuta.

Tein pienen viillon Billin käsivarteen, otin sirun pois ja kiedoin siteen hänen kätensä ympärille. Haava ei ollut kovin iso, mutta arpi siitä todennäköisesti jäisi. Kun Bill oli poistanut minun siruni ja toipunut veren näkemisen aiheuttamasta huonosta olosta, lähdimme ajamaan kohti pohjoista Arizonaa.

Me ajettiin kierrellen pikkuteitä pitkin, välttäen tietullit ja poliisien kamerat, ja nukuttiin matkan varrella autossa. Motelleihin meillä ei ollut varaa, ja tuskin me huonettakaan oltaisiin saatu, ala-ikäisinä ja ilman henkilöllisyystodistusta. Kiertelystä johtuen matka kesti kaksi päivää kauemmin, ja me kiitettiin Jennyä rahoista jotka se oli antanut, sillä bensaa kului paljon, eikä me luottokorttejakaan voitu käyttää, sillä jokaisesta korttiostosta jää merkintä tietokantaan, emmekä me todellakaan halunneet kenenkään pystyvän jäljittämään meitä.

Lopulta viidennen päivän iltana, ajaessamme pientä autiomaatietä, edessämme levittyi laakson täydeltä taloja aurinkopaneelit katollaan, kasvihuoneita ja nauravia lapsia. Ero oli valtava verrattuna maailman josta olimme juuri tulleet, maailmaan täynnä valvontaa ja epäluuloa. Ensimmäistä kertaa ymmärsin mitä vapaus todella tarkoittaa.

 

Outlaws of love 5. luku

“Mitä jos meidän ei koskaan tarvitsisi olla varovaisia?”, Aleksi kysyy, ja Luka itkee, koska se sattuu, koska niin ei koskaan tule tapahtumaan, mutta enimmäkseen koska Aleksi jaksaa yhä toivoa. Luka kadotti toivonsa kun hän katsoi sen pienen Enkeli tytön kuolevan. He eivät koskaan olleet liian varovaisia, aina puolikuolleita pelosta (jopa Aleksi vaikka hän ei halunnutkaan myöntää sitä), mutta silti liian typeriä lopettamaan. Luka ei enää laskenut kuinka monta kertaa he olivat livahtaneet yhdessä kaupungille, kun hän tajusi ettei hän haluaisi tietää tarkkaa lukua jos he jäisivät kiinni - mitä se auttaisi jos he olisivat onnistuneet tekemään sen 160 kertaa ennen kiinnijäämistä?

Joten Luka lopettaa laskemisen, toivoo etteivät he koskaan jää kiinni, ja he molemmat itkevät sinä yönä kun he täyttävät viisitoista. Jos he jäävät kiinni nyt...No, kaikki tietävät mitä tapahtuu Enkeleille jotka täyttävät 15 eivätkä ole vieläkään koulutettuja. Kaikki tietävät mistä heidän tyynyjensä untuvat tulevat nykyisin.

He pidättävät hengitystään kun he ovat ulkona, puristavat toisiaan kädestä hiukan liian kovaa, ja Aleksi, ensimmäistä kertaa, itkee Lukan hiuksiin. “Minua pelottaa”, hän myöntää, eikä Luka tiedä mitä tehdä. “Minua todella pelottaa.” Lopulta he lopettavat kaupungille livahtamisen. He päättävät että se on aivan liian vaarallista, joten he piileskelevät huoneessaan kun heitä ei tarvita muualla, rakentavat linnoituksen tyynyistä ja pelaavat pelejä nimeltä mitä jos ja kuvittele jos ja minä toivon.

Aleksi ei oikeastaan itke niiden pelien jälkeen, mutta käpertyy lähemmäs ja katsoo Lukaa katseella joka rukoilee tulla halatuksi. Joten Luka halaa. Ja siipien alla he rukoilevat että jonakin päivänä heidän ei tarvitse enää piileskellä.

Dream that never come true 2. chapter

Mä kuuntelin lempiradiokanavaani ajatuksiini vaipuneena, kun yhtäkkiä radiosta kuului suhinaa ja sitten miehen ääni: Tässä Mr. Shadow ja Radio Pathfinder, Yhdysvaltojen ainoa vapaa radiokanava. 10 vuotta AF-society on taistellut Enkelien puolesta ja pelastanut yli 6000 Enkeliä, sillä välillä kun minä olen ollut oppaanne täällä autiomaassa. Mutta Enkelit eivät ole ainoita jotka tarvitsevat apuamme. Tänään haastattelussa on nuori mies, joka joutuu piilottelemaan osaa itsestään ja pelkäämään vankilaan joutumista, ainoastaan sen vuoksi ketä hän rakastaa. Nick, oletko kuulolla?"

 En ollut koskaan kuullut tästä kanavasta, mutta kuten kaikki muutkin amerikkalaiset, olin kuulut uutisissa puhuttavan AF-societystä, järjestöstä joka pelasti Enkeleitä. Olin aina miettinyt miksi minun rakkauteni Liamiin oli laitonta, vaikken koskaan voisi satuttaa häntä, kun taas Enkeleiden omistajat tekivät niille lapsille mitä hirveimpiä asioita, joutumatta koskaan vastuuseen. Ihmiset sanoivat etteivät ne olleet ihmisiä vaan mutantoituneita iljetyksiä, mutta minä olin katsonut Enkeliä silmiin ja tiesin ettei se ollut totta.

Kaksi päivää haastattelun jälkeen makasin sängyllä kuuntelemassa musiikkia, kun ovikello soi ja kuulin äitini huutavan: ”Nick, Liam on ovella. Hänen äitinsä toi hänet.” Hetkeä myöhemmin kuulin töminää rappusista ja näin suloisen Liamin. Hän loikkasi syliini virnistäen leveästi, istui mukavasti syliini ja laittoi kätensä olkapäälleni.

“Wow, mä kaipasin sua ihan sairaasti. Me muutetaan takas naapuriin, äiti ei saanut  Floridasta töitä, mutta se saa palata vanhaan työhönsä.” Nauroin, olin niin onnellinen. “Ai niin, mun piti antaa sulle se postikin. Sun äitis antoi tän mulle kun mä tulin sisään.”, hän sanoi asettaen postin sängylle. En ollut koskaan saanut niin paljon postia, ja olin utelias kuka ne oli lähettänyt.

Avasin vihreän kirjekuoren, ja sisältä paljastui AF- societyn lähettämä kutsu ilmaiselle kesäleirille Arizonaan, sekä kaksi junalippua. Virnistin onnellisena, minä ja Liam matkuisimme pian yhdessä.

 

Mr. Shadows, Avenged Sevenfoldin kitaristi Synyster Gates.

 

 

Vialliset 3. luku

Tajusin että Vialliset, Outlaws of love ja Dream that never come true kuuluvatkin samaan, paljon laajempaan tarinaan, joten suosittelen lukemaan tähän menessä julkaistut osat kyseisistä tarinoisista. Kommentteja kaivataan :)

Kävelimme hämärässä kaupungissa Billin kanssa, kello oli jo kymmenen ja oli korkea aika mennä pois kaduilta, mutta kumpaakaan ei huvittanut palata ahtaaseen autoomme. Ensimmäisen kuukauden olimme asuneet ystäviemme luona, mutta vaikka he olivatkin toivottaneet meidät lämpimästi tervetulleiksi, muutaman päivän kuluttua kaikkien hermot alkoivat kiristyä ja tajusimme että oli aika lähteä. Kaksi viikkoa sitten olimme sanoneet hyvästit Frankille ja hänen perheelleen, vain tajutaksemme ettei meillä ollut enää ketään jonka luokse mennä. “Missä me nyt nukumme, metroasemallako?”, Bill kysyi huokaisten. “Ei, se on liian vaarallista. Meidän täytyy nukkua minun autossani”, sanoin peittäen huoleni. Minun täytyi olla vahva Billin vuoksi.

Yhtäkkiä humalainen huuto herätti minut ajatuksistani ja tajusin neljän tuskin minua ja Billiä vanhemman miehen kävelevän meitä kohti. “Vitun hintit, painukaa sinne mistä tulittekin! Kukaan ei halua teitä tänne!”, vaalea hiuksinen mies huusi, ja hetken päästä hän seisoikin aivan edessämme, silmät täynnä vihaa ja inhoa. En kuitenkaan ollut peloissani, vaan vihainen ja kyllästynyt ihmisten hyljeksyntään. “Me emme ole homoja, eikä Bill ole poikaystäväni vaan veljeni”, sanoin pettävän rauhallisesti ja kun miehen kasvoilla välähti pelko, luulin hänen nähneen silmissäni jotain mikä oli säikyttänyt hänet. Kääntyessäni näin kuitenkin Billin pitävän kädessään saksia.

“Miksi sulla on sakset mukana? Ethän sä ole alkanut taas viilteleen itteesi, sä lupasit vuosi sitten ettet sä enää koskaan tee niin!”, huusin Billille turhautuneena. “Mä oon pahoillani, mutta mä en kestä tätä enää! Mitä jos me ei koskaan löydetä paikkaa missä me ollaan turvassa, paikkaa minne meidät hyväksytään?”, Bill kysyi katsoen minua silmiin, ja mietin mistä lähtien hänellä oli ollut vanhan ihmisen silmät. Hän toi mieleeni Enkelit uutisissa, lapset jotka olivat kokenneet liikaa pahaa aivan liian nuorina.

Vialliset 2. luku

“Tom, eihän kukaan ole satuttanut sinua?” Bill kysyi hädissään. “Mä..Mä rakastan sua”, kuiskasin hiljaa, pystymättä katsomaan veljeeni. Yhtäkkiä Bill halasi minua tiukasti ja huokaisi: “Voi Tom, mä luulin että jotain kamalaa oli tapahtunut. Ei sulla ole mitään syytä itkeä, mä en voisi koskaan hylätä sua. Itseasiassa mä olen rakastanut sua jo kauan, mutta pelkäsin kertoa siitä, koska olin varma ettet voisi koskaan tuntea samoin”, ja katsoi minua hymyillen. Istuin hiljaa, pää Billin olkapäällä, ja olin taas onnellinen. Hetken päästä hän kuiskasi korvaani, naurua äänessään: “Sä oot ehkä maailman söpöin veli.”

Mä istuin sohvalla katsomassa televisiota kiinnittämättä oikeastaan edes huomiota ohjelmaan. Bill istui sylissäni puokiksi nukahtaneena ja leikki hiuksillani, kun takaamme kuului kova kolahdus ja särkyvän lasin helinää. Hyppäsin pystyyn ja suojasin vaistomaisesti Billiä vartalollani, ennen kuin tajusin sen olleen äiti, joka nyt tuijotti meitä kalpeana, ostoskassin sisältö lattialle levinneenä.

“Hei äiti, eikö sun pitänyt päästä töistä vasta tunnin päästä?”, kysyin peläten mitä äiti aikoi tehdä. Hän oli varmasti nähnyt Billin istumassa sylissäni, ja hänen reaktiostaan päätellen mitään hyvää ei ollut odotettavissa. Äiti ei ollut koskaan ollut erityisen suvaitsevainen, ja siksi olimmekin päättäneet että salaisimme suhteemme, kunnes lukio kahden kuukauden kuuluttua päättyisi.      “Pojat, minä en suvaitse tuollaista käytöstä kotonani. Te ette ole enää poikiani ja toivon etten näe teitä täällä huomisaamuna”, hän sanoi katsoen meitä vihaisena ja halveksien.

Katsoin pelästyneenä Billiä, me olimme vain kaksi nuorta, eihän meillä ollut edes rahaa tai työtä.

Minne me voisimme mennä?

I've been here waiting for

something to live and die for
Let's run and hide.

Out of touch
out of time,
Just get lost without a sign.
As long as you stay by my side

In your shadow I can shine..