Leijapoika 2. luku

Kävelemme puistossa lumen keskellä, samassa jossa tapasimme lähes puoli vuotta sitten, kun Aleksi pysäyttää minut. “Hyvää syntymäpäivää, mä ostin sulle Leijapojan, me voidaan katsoa se vaikka yhdessä” Mä katson hymyillen Aleksiin, “Sä muistat sen päivän kun me tavattiin” “Tietysti, mä rakastan sua”, hän sanoo ja suutelee minua. Juuri silloin paikalle juoksee kolme poliisia, jotka repivät meidät erilleen.

Aleksi yrittää päästä irti ja huutaa särkyneellä äänellä: “Ei, älkää viekö Mikaelia!” Mä käännyn katsomaan häntä ja huudan: “Aleksi, mä rakastan sua! Mä lupaan että me nähdään pian!”

Poliisit työntävät minut autoonsa ja sanovat tylyllä äänellä: “Sinut on pidätetty epäiltynä lapsen hyväksi käytöstä” Tuntuu kuin olisin joutunut painajaiseen, eiväthän he voi olla tosissaan?
Poliisilaitoksella minut viedään kuulusteluun ja he tiukkaavat: “Myönnätkö syyllisyytesi Aleksi Tammisen hyväksi käyttöön?” “En voisi ikinä satuttaa Aleksia, minä rakastan häntä! Vai onko sekin nykyään rikos?”,kysyn lannistuneella äänellä.

Seuraavana päivänä seison tunnistusrivissä, kun Aleksi tuodaan sisään ja näen että hän on itkenyt. “Kuka heistä on hyväksikäyttä jäsi?”, poliisi kysyy. “Ei Mikael satuttanut minua, koskaan.”, hän sanoo, ja kun hän nostaa katseensa, näen yksinäisyyden ja pelon hänen silmissään. Eivätkö hänen vanhempansa ymmärrä, että he vain satuttavat Aleksia?

Leijapoika

Istuin puistossa piirtämässä kun näin pojan joka lennätti leijaa. “Hei, onpa siulla hieno leija”
“Ai, kiitos. Mä oon Aleksi. Haluutko pitää tätä narua?”, hän kysyy ja ojentaa kerän minulle odottamatta vastausta. “Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”, sanon hymyillen. “Mitä?”, hän kysyy eikä selvästikään ymmärrä mitä tarkoitin. “Hassan sanoo niin Leijapojassa. Se on yksi mun lempikirjoistani”, sanon taivaale katsoen. Lennätämme leijaa sanomatta mitään, eikä hiljaisuus tunnu kiusalliselta, vaan siltä kuin niin kuuluisi ollakin. “Hei, mun pitää mennä kotiin. Nähdäänhän me vielä huomenna?” “Totta kai, jos sä haluat”, ja katson kun hän juoksee pois.

On lämmin elokuinen päivä ja me makaamme nurmikolla käsi kädessa, puhaltaen saippua kuplia, kun Aleksi sanoo: “Olisinpa mä jo aikuinen. Ärsyttää kun vanhemmat pitää mua pikkulapsena joka ei ymmärrä mitään eikä osaa pitää huolta asioistaan” Mä huokaisin, “Aleksi, ei aikuisuuskaan aina niin hienoo ole. Joo, saisinhan mä ryypätä, mikä tuhoais mun terveyden, mutta samalla mulla ei ole lupaa sudella sitä ketä mä rakastan” Aleksi katsoo mua suoraan silmiin ja sanoo: “Kuka meitä estää?” Musta tuntuu kuin mun sydäntä revittäisiin palasiksi. Mä tiedän etten mä saisi, se on väärin, mutta mä rakastan Aleksia enkä jaksa välittää seurauksista. Suljen silmät, suutelen Aleksia ja hetken tuntuu kuin olisin taas kokonainen.

Dream that never come true

Heräsin hikisenä, taas, ja kun muistin unen jonka olin juuri nähnyt, en voinut kuin juosta vessaan ja oksentaa. Miksi minulla täytyi olla tämä sairas kiinnostus parhaan kaverini pikkuveljeen? En voisi koskaan kertoa kenellekkään, he eivät ymmärtäisi, ainoastaan kääntäisivät selkänsä minulle.

Juuri silloin Mike soitti ja kysyi tulisinko pelaamaan videopelejä heidän luokseen. Suostuin, sillä vaikka tiesin siitä tulevan yhtä kidutusta, en koskaan kieltäytynyt tilaisuudesta nähdä Liam. Tiedän kyllä, säälittävää.

Miken luona Liam halusi tietysti pelata meidän kanssamme, ja huomasin jatkuvasti jääneeni katsomaan häntä, vaikka luulisi että olisin jo tottunut hänen seuraansa. Mike ei onneksi huomannut mitään, se olisikin ollut hauskaa selittää miksi katselin jatkuvasti hänen pikkuveljeään.

Yhtäkkiä alakerrasta kuului kolinaa ja humalaisia huutoja, ja näin kuinka molemmat pojat säpsähtivät. Yritin olla kuin en olisi huomannut mitään, vaikka tiesin täsmälleen mitä heidän isäpuolensa heille teki.

Ajan pyörä: Susi ja poika 2. luku

Kolmeen vuoteen ei tapahtunut juuri mitään, Nat harjoitteli jousiammuntaa ja luki paljon, elämä kulki tavalliseen tapaansa. Eräänä lämpimänä toukokuun päivänä Nat, josta oli tullut kylän paras jousiampuja, lähti metsästämään Varjotassun kanssa. Iltapäivällä, heidän ollessa matkalla takaisin kylään, mustapukuiset miehet kävivät Natin kimppuun.

“Katsokaas kuka me saatiin kiinni. Itse Kultasilmän poika! Kyllä Pimeyden valtias nyt on tyytyväinen”, eräs lihaksikkaimmista miehistä rehenteli. “Pösilö, älä sano hänen nimeään, haluatko että kaikki saavat tietää meidän olevan pimeänkulkijoita? Että minun pitääkin sietää tuollaisia ääliöitä, mutta Viimeisen taistelun jälkeen harva on halunnut liittyä meihin”, joukon johtaja huokaisi sitoessaan Natin kädet.

Varjotassu yritti epätoivoisesti taistella vastaan, mutta miehiä oli aivan liikaa. “Mitä minä voin tehdä? Minun täytyy hakea apua, mutta kuinka saan ihmiset ymmärtämään? Jos vain murisen heille, he häätävät minut pois”, susi mietti juostessaan. “Olisinpa ihminen!”,hän toivoi ja tunsi kuinka hänen jalkansa ja kätensä alkoivat venyä.