Sick Game Called Life 9. luku

Nikan silmissä paloi lapsenomainen uhmakkuus kun se hiipi öisin huoneeseeni, istuutui sängylleni ja hymyili raivostuttavinta hymyään. ”En saanut unta”, sillä oli tapana sanoa, ja huokaisten mä aina päästin hänet peittoni alle. Hän oli lämmin ja pehmeä, hänen kätensä kietoutuivat välittömästi mun ympärilleni ja kasvot painautuivat kaulaani vasten. Oli uskomatonta miten nopeasti se nukahti siihen, mun syliini ripustautuneena, hymyillen. Niinä öinä mä huomasin taas vihaavani Nikaa; se vei multa mun perheen, rikkoi sen pienenkin hyvän mitä mulla oli. Makasin tunnista toiseen hereillä, liikkumattomana kattoon tuijottaen, kunnes lopulta aina herätin Nikan ja käskin sen häipyä. 

Vuotta myöhemmin mä varastin mutsin viinat, ja vedin niin sanotusti pääni täyteen. Alkoholi sai mut unohtamaan kaiken, enkä osannut lopettaa juomista. Koulu sai jäädä, kaveripiiri vaihtui mua paljon vanhempiin ihmisiin, vietin jatkuvasti vähemmän aikaa kotona, ja vihasin perhettäni enemmän kuin koskaan. Niinhän se aina menee, ettei alkoholi riitä kauaa, toleranssi kasvaa nopeasti, ja tutustuin pian muihinkin päihteisiin. Ne maksoi oikeaa rahaa mitä mulla ei tietenkään ollut, ja jo 14-vuotiaana annoin vartaloni diilerini käyttöön paria ekstaasipilleriä vastaan. Se oli aluksi kuvottavaa, sairasta, mutta siihenkin turtui. 

Täytin sinä kesänä 15, kun äiti ilmoitti laittavansa mut koulukotiin. Se sanoi, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa mitä teen elämälläni, mutta niiden perheen elämään mä en enää kuulunut. Olin huono esimerkki Nikalle, äidin kultapojalle, joka palvoi mua ja halusi olla täsmälleen kuin veljensä. Olisi kuulemma helpompaa jos vetäisin vaikka yliannostuksen – tekisin niin koko maailmalle palveluksen.

Sokaiseva raivo tuntui repivän mut kappaleiksi, ja olin sen edessä täysin voimaton. Mä halusin vaan satuttaa äitiä, satuttaa sitä yhtä paljon mitä se oli satuttanut mua. Satuttaa Nikaa, sitä kusipäätä, joka teki mun elämästä niin vaikeaa, jonka takia mä olin niin pohjalla. Jos Nika ei olisi koskaan syntynyt, ehkä äiti olisi rakastanut muakin. LSD imaisi mut mukanaan huonolle tripille; olin sekaisin, paniikissa ja vainoharhainen. 

En muista siitä jälkeenpäin paljoa. Olen kelannut niitä tapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan päässäni, ja inhoan itseäni aina vaan enemmän. Jossain vaiheessa mä kieltäydyin muistamasta kokonaan sitä iltaa, Nikan lohdutonta itkua, huutoa, anelua. Olin sen verran kamapäissäni, että pystyn näkemään koko homman vaan kuvottavina välähdyksinä; kivusta kaareutuvan selkärangan edessäni, pienet nyrkit puristamassa sängyn reunaa, kyynelistä märät kasvot, veren tahraamat lakanat. 

Katumus, häpeä ja itseinho iski muhun sillä hetkellä kun laukesin veljeni sisälle. En ottanut mitään mukaani, en pyytänyt anteeksi, en edes katsonut Nikaan päin. Jätin sen siihen itkemään sängylleni, juoksin ulos siitä talosta jota kutsuin joskus kodikseni, ja oksensin. Oksensin yhä uudestaan ja uudestaan, oksensin kunnes sappineste muuttui veriseksi mössöksi.   

Non binary peeps are hot

Sick Game Called Life 8. luku

Äiti löysi taas vanhan ystävänsä alkoholin, ja Nikan hoitaminen alkoi yhä useammin jäädä mun harteilleni. Olin kakara itsekin, en vielä edes kuutta, mutta halusin pitää Joonasta yhtä hyvää huolta kuin Erik oli pitänyt. Opin vaihtamaan sille vaipat heti hautajaisten jälkeen, lahjoitin omat vanhat leluni sille, kerroin sille aina tarinoita iltaisin. Kaikki viha Nikaa kohtaan oli poissa, ja tilalla oli pohjaton rakkaus. Makasin lattialla ja mutristin huuliani. Nika konttasi huojuen mun luokse, painoi kuolaisen suukon mun suulleni ja nauroi. Olin oppinut rakastamaan sitä naurua, hymykuoppia pyöreillä kasvoilla, kaikkea Nikassa. Aina kun kuulin ulko-oven käyvän äidin lähtiessä kapakkaan, nousin sängystäni ja hiivin Nikan sängyn luokse. Painoin suukon pehmeille huulille ja toivotin sille hyvää yötä.



Joistakin kotiin raahatuista miehistä muistan vain hämärästi raapivan parransängen kasvoillani, hikiset ja ankarat kädet kaikkialla ihollani ja oluthuuruisen hengityksen suullani. Äiti heitti ne pihalle heti kun sai tietää niiden koskeneen minuun, mutta syytti siitäkin mua. Mä olin pilannut sen unelmien prinssit, mä olin saanut ne kiinnostumaan enemmän musta kuin siitä, ja kaikki oli aina vaan minun syytäni.


Nika oli seitsemänvuotias kun äiti näki mun suutelevan sitä kuistilla. Se huusi ja raivosi kännipäissään, repi Nikan sisälle ja paiskasi oven kiinni silmieni edestä. Olin itse 12-vuotias, ja tiesin jo, ettei oman veljen suuteleminen ollut hyväksyttävää käytöstä – tiesin sen olevan jollakin tapaa väärin.

Siitä lähtien mua ei ollut lainkaan olemassa äidille. Mä muutuin näkymättömäksi, olemattomaksi, eikä äiti enää edes katsonut muhun päin. En saanut enää leikkiä Nikan kanssa, en puhua sille, en koskea siihen. Kuljin omassa kodissani kuin joku vitun aave, saamatta minkäänlaista kaikua sanoilleni tai teoilleni. Ruokin häpeällä ja hiljaisuudella vuosia sisälläni kasvanutta vihaa, kunnes en enää edes tuntenut itseäni.  En voinut ymmärtää silloin, enkä täysin vielä nytkään, kuinka äiti voi hylätä oman lapsensa sillä tavalla.