keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Sick Game Called Life 10. luku


Puolessa vuodessa mä olin jo lähes täysin onnistunut kieltämään sen koskaan tapahtuneen, kieltämään perheeni olemassaolon. Olin rakentanut valheista ja itsepetoksesta ympärilleni muurit, antanut päihteiden imaista mut kokonaan mukaansa. 

”Kuule, mä näen susta, ettei sulla ole ollut helppo elämä. En tiedä mitä sun ja perheesi välillä on tapahtunut, mutta nyt on hyvä aika aloittaa alusta”, Patrickiksi esittäytynyt mies sanoi, kääntäen katseensa pois musta. ”Veljesi, Nika, tarvitsee nyt jonkun joka pitää siitä huolta. Jonkun, joka on sen tukena. Sosiaalipuoli järjestää teille kaiken mahdollisen avun. Kaikki järjestyy kyllä, älä huoli.”

"En mä osaa pitää siitä huolta”, mutisin kääntäen katseeni muualle. Vittu, enhän mä osannut pitää edes itsestäni huolta! Olin 16-vuotias kakara, jolla ei ollut yksinkertaisesti mitään annettavaa kenellekään. Jos en ollut kamoissa tai kännissä, tärisin vieroitusoireista ja vihasin itseäni. Maksoin sekoiluni seksillä, mun ainoa omaisuuteni oli repaleinen, vanha valokuva musta ja Nikasta, nukuin kesäsin puiston penkeillä ja talvisin tunneleissa. Olin täysin arvoton, yhteiskunnan likainen loinen, jolla ei ollut mitään päämäärää elämässä. 

”Sitten ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin huostaanotto lastensuojelun kautta”, Patrick totesi huokaisten. ”Mutta voisit sinä tulla veljeäsi edes katsomaan, se itkee vaan sinua.” Olin luullut käyneeni jo helvetin läpikotaisin, mutta nyt jokin vieläkin suurempi tuska levisi mun vartalooni. ”Mua?” Ääneni värähti tahtomattani, kurkkua kuristi. ”Oletko varma?”

Patrick hymyili hieman surullisesti, sytyttäen samalla savukkeen. ”No sua, sua! Eikä se lopeta sitä itkua hetkeksikään. Se tarvitsee nyt veljeään.”

Olin ihan liian selvin päin kuunnellakseni sitä. Olin saanut viimeiseltä asiakkaaltani ainoastaan turpaani, eikä mulla näin ollen ollut rahaa ostaa mitään millä pääsisi pakenemaan raakaa todellisuutta. Vierotusoireet eivät kuitenkaan olleet mitään siihen kipuun verrattuna minkä Patrickin sanat saivat mussa aikaan. 

 ”Mitä jos tehdään niin, että tuut nyt vaan kyytiin ja mä vien sut veljesi luokse”, Patrick sanoi hiljaisuuden venyttyä. ”Katotaan sitten paikanpäällä mikä on tilanne ja miten edetään. Eikö niin?”

Pelko kulki aaltona mun lävitse; pyörrytti ja oksetti. Kaikki vanhat haavat oli revitty auki, ja muhun sattui. Sattui enemmän kuin koskaan ennen – enemmän kuin ihmisen kuvittelisi edes kestävän. Koko menneisyyteni tuntui välähtävän kuvina mielessäni Nikan syntymästä aina siihen päivään kun lähdin, ja mun olisi tehnyt mieli huutaa. 

 ”Janus, kaikki järjestyy kyllä”, Patrick vakuutteli, laskien kätensä mun olkapäälle. ”Istut nyt vaan siihen, noin, sillä lailla, ei mitään hätää.”

Mua pelotti miten Nika reagoisi nähdessään mut ovella. Mua olisi vastassa valtava määrä inhoa ja katkeruutta, suunnaton määrä pelkoa ja suoranaista vihaa, enkä tiennyt yhtään mitä sanoisin tai tekisin kohdatessani sen kaiken. Ei ollut mitään, jolla olisin voinut korjata tapahtuneen, pyyhkiä sen pois.