Taistelun ollessa ohi, me jakauduimme eri autoihin, ja osa lähti viemään haavoittuneita etelään kohti Angel Cityä. Minä, Benjamin, Jeff ja hänen sisaruksensa pääsimme samaan bussiin Lukan ja Aleksin kanssa. Olin ollut yllättynyt nähdessäni heidät täällä, vaikka Luka olikin ollut samalla luokalla kuin minä ja Jeff jo kolme vuotta, en oikeastaan tuntenut häntä.
Aleksin ollessa vielä luokallamme he olivat viettäneet välitunnit lähinnä kaksistaan, ja hänen “sairastuttuaan” (tai niin kaikkki olivat luulleet), Luka oli masentunut ja eristäytynyt muista. Ennen kuin olin hetki sitten nähnyt Aleksin, minulla ei ollut ollut aavistukaan että hän on Enkeli.
Me yövyimme Californian maaseudulla, kaukana kaikista kylistä, ja odotimme muita kapinallisia, kunnes seuraavana iltapäivänä viimeisetkin saapuivat. Olin hermostunut koko matkan Los Angelesiin, tämä oli paljon suurempaa kuin eilinen mielenosoitus, enkä uskonut että kaikki menisi jatkossa yhtä helposti.
Los Angeles oli paljon kurjempi kuin olin uskonut. Kaikkialla leijui savusumua, laittomia maahanmuuttajia nukkui huovillaan graffiteilla koristetuissa porttikongeissa, ja autojen ja asuntojen ikkunoita oli rikottu. Kaiken kaikkiaan kaupunki näytti siltä kuin mielenosoitus olisi jo käyty, ja kaupungin toisella laidalla olevat aidatut asuinalueet olivat kuin toisesta maailmasta.
Moneen tuntiin ei tapahtunut mitään, ja mua alkoi kyllästyttää. Mr. Shadows puhui radiossa Federal Reserve Bankista ja ihmiset kuuntelivat nuotioidensa ääressä. Se oli kummallinen näky, koko Los Angelesin keskusta oli täynnä busseja ja leiripaikkoja, aivan kuin Slab City olisi muuttanut sinne. Tuntien kuluessa alkoi tuntua siltä että kaupunki oli meidän, ettei mikään pystyisi estämään meitä, kunnes seuraavana iltapäivänä armeija hyökkäsi.
