Valo ja pimeys

Sori, että tää kirjotus myöhässä, kaikki aika on mennyt äikän tutkielman tekemiseen. Mutta nyt se on vihdoin valmis. Tän tarinan olen kirjoittanut vuosi sitten koulussa, hope you like! :)

   Pimeys on lämmintä ja pehmeää, aivan kuin mustat enkelinsiipeni, jotka olen kietonut syliini käpertyneen itkevän keijun ympärille. Pimeydessä olen turvassa, kaltaisteni seurassa. Täällä minun ei tarvitse piilotella mitään.
   Herään kylmään valoon. Valon maailmassa olen yksin, ympärillä vain ihmisiä jotka ovat piilottaneet varjonsa syvälle sisimpäänsä, missä se kalvaa heitä.
   Minä olen hyväksynyt varjoni, ja olen siksi turvassa pimeydessä, mutta valossa joudun piilottamaan ne.
   Nukahdan ja astun pimeyden maailmaan. Löydän keijun käpertyneenä varjoihin. Pyyhin hellästi hänen kyyneleensä ja parannan ranteiden arvet suudelmilla. Pimeyden maailmassa mikään ei voi satuttaa minun keijukaistani.

Entä jos yö ja päivä rakastavat toisiaan?

He olivat kuin valo ja varjo, täydensivät toisiaan, eikä toista voinut olla ilman toista. Mutta he olivat myös vastakohdat, yö ja päivä eivät koskaan voi olla samaan aikaan. He kohtasivat vain syntymän ja kuoleman hetkillä.
   Ihmiset luulevat, että vastasyntynyt parkaisee saadakseen happea, mutta oikeasti vauva tuntee heidän surunsa ja tuskansa, kun he joutuvat eroamaan toisistaan. Eivätkä kuolevat hymyile, koska pääsevät taivaaseen, vaan he tuntevat onnen, kun enkeleiden huulet kohtaavat ja mustat ja valkoiset sulat sekoittuvat toisiinsa.
   Mutta pian heidän täytyy erota, sillä kuolemasta syntyy aina uutta elämää.