Sick Game Called Life 7. luku

Olin uskotellut itselleni viimeiset kolme kuukautta, että mun perheeni oli kuollut.


Isää mulla ei ollut koskaan ollutkaan, se oli lähtenyt kuultuaan tulevasta lapsestaan. Äiti syytti mun syntymää sen elämän ja unelmien tuhoamisesta, ja haki lohdutusta alkoholista. Se jätti mut yksin himaan ja lähti etsimään elämänsä pelastajaa savuisista kapakoista. Joskus sieltä tarttui mukaan ihan mukavanoloisia ja kunnollisia miehiä, mutta hommat kaatuivat heti kättelyssä äidin musertavaan itsesääliin ja jatkuvaan juomiseen - ei sitä kukaan tervehenkinen jaksanu katsoa kovinkaan pitkään.

Olin neljävuotias kun äiti tapasi Erikin. Ne rakastuivat tulisesti, karkasivat viikon seurustelun jälkeen maistraatissa naimisiin, ja äiti jätti Erikin ansiosta alkoholin kokonaan. Erik oli pienestä pojasta saakka unelmoinut omasta perheestä josta pitää huolta, ja piti mua heti kuin omana poikanaan. Mä rakastuin Erikiin ihan yhtä palavasti kuin äitikin. Pian äiti huomasi olevansa taas raskaana, ja Erikin silmiin syttyi ihan uudenlainen tuli. Se oli saamassa oman lapsen, pojan, joka olisi sen omaa lihaa ja verta. Mä yritin turhaan kilpailla syntymättömän kuninkaan kanssa, me painittiin ihan eri sarjassa, ja vihasin Nikaa koko viisivuotiaan tarmokkuudellani. Erik vaan hymyili mun huomionhakuisuudelleni.


Nika oli vähän päälle puolen vuoden ikäinen kun Erik alkoi yskiä verta. Lääkärit antoivat kaikkensa, mutta lopulta syöpä voitti. Erikin hautajaisissa Nika huusi huutamistaan, itki ja parkui, peittäen alleen papin puheen. Äiti työnsi sen mun syliin, kasvoillaan sydämestä puristava väsymys. 


En ollut koskaan halunnut koskeakaan Nikaan - en voinut sietää häntä. Siinä mä silti istuin, käsissäni vauva, jonka itku vaan yltyi katsellessani sitä. En tiennyt yhtään mitä tehdä tai sanoa; yritin kankeasti keinutella Nikaa sylissäni, mutta se tuntui vaan pahentavan tilannetta. Naapurin täti käski mun mennä ulos odottamaan Nikan kanssa, ja pappi jatkoi puhettaan kävellessäni kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

”Ole hiljaa, idiootti”,tiuskaisin kiukkuisesti, mutta Nika ei lopettanut itkuaan. Se sätki ja potki, puristi kädet nyrkkiin ja huusi kasvot punaisina. Halusin vaan jotenkin hiljentää sen, ja epävarmasti painoin huuleni Joonan suulle. Äiti oli tehnyt niin Erikille aina kun Erik oli ollut vihainen, ja lopulta Erik oli leppynyt ja nauranut. Nika hiljeni välittömästi. Se katsoi mua täysin ilmeettömästi, siniset silmät avonaisina ja suu raollaan. Nyrkkiin puristetut kädet hiljensivät hieman otettaan, ja sätkiminen lakkasi. Kuin varmistaakseni Nikan pysyvän hiljaa, annoin sille uuden suukon, joka kesti pidempään kuin ensimmäinen, ja maistui suolaiselta. Nika hymyili ja jokelsi, enkä edes huomannut hymyileväni itsekin. 

Sick Game Called Life 6. luku

Lensin syöksylaudalla kun kuulin vartijoiden juoksevan ja ampuvan. Yritin ajatella nopeasti. Meidän täytyi päästä huoltotunneleihin, mutta minulla ei ollut avainta ja tiirikointi kestäisi liian kauan. Minun täytyi jotenkin päästä eroon vartijoista, mutta he olivat vain alhaisen tason työntekijöitä tekemässä työtään, he eivät ansainneet kuolemaa.

Silloin muistin kuinka olin ollut huolissaan siitä, että vartijat ampuisivat kaasusäiliöön, ja sain idean.
"Hyppää maahan!",huusin A'ryalle. "Let's make a fuss!" Heitin syöksylaudan kohti vartijoita, ja laudan ollessa yhä ilmassa, kaukana vartijoista, ammuin kaasusäiliötä. Säiliön vety reagoi välittömästi ilman hapen kanssa, ja seurasi valtava räjähdys. Vihelsin, ei ihme ettei syöksylautoja myyty lapsille. He lentäisivät liian kovaa, törmäisivät johonkin ja räjähtäisivät.

Kun räjähdys hiipui, näin että koko tunneli oli tulessa ja kuulin vartijoiden kiroilun, mutta kukaan ei vaikuttanut loukkaantuneen. Juoksimme ovelle, minä tiirikoin lukon (onneksi Frank oli opettanut kuinka se tehdään) ja pääsimme ulos alle kahdessa minuutissa.

Kun olimme vihdoin kävelleet asunnolleni, aloimme keskustella siitä minne menisimme. Echelon halusi mennä Atlantikselle missä äitimme asui, mutta en halunnut vain luopua taistelusta ja paeta. Lopulta päätimme mennä Combat Zoneen. Se oli kaukana keskustasta, siellä oli todella vähän polliseja, ja Janus sanoi saanensa ystäviä asuessaan siellä. 

Näin että Janus salasi jotakin. Miksi hän oli ollut Combat Zonessa? Muistin hänen muutamaa vuotta aiemmin yhtäkkiä lähteneen, ja  tulleen takaisin hirveässä kunnossa. Sen jälkeen hän lopetti huumeiden käytön ja ryhtyi Harlekiiniksi, mutta jokin oli muuttunut hänessä ja Nikassa. Tuntui siltä, että heidän välillään oli jännitettä, ja halusin tietää miksi.

Sick Game Called Life 5.luku

A`rya PoV

 

Olin istumassa sängyllä kun Alex tuli sisään. "Mitä sinä täällä teet?",kysyin. "Tulin pelastamaan sinut, mutta en ole varma kuinka saan sinut ulos. En halua joutua ampumaan kaikkia.",Alex vastasi. "Onko sinulla mikrosiru kuten minulla?" Muistin, että Alexin kollega oli laittanut jotain niskaani ja sanonut että he tietäisivät aina missä olen. "Kyllä, niskassani. Kuinka saat sen pois?"

 

Alex virnisti: "En minä saa, mutta voin tuhota sen mikroaalloilla. Olen pahoillani, tämä tulee sattumaan ja paljon, mutta se ei ole vaarallista."  ja otti muovisen aseen laukustaan. Hän ampui niskaani ja lähes huusin kivusta. Tuntui kuin niskani olisi ollut tulessa, mutta sekunteja myöhemmin se oli ohi, eikä niskassani ollut kuin mitättömän pieni palovamma. "Mitä helvettiä se oli?!",sihisin. 

"Olen pahoillani, tätä ei ole tarkoitettu käytettäväksi ihmisiin. Tämä on edistynyt versio siitä että laitat koulukirjasi mikroon, jotta voit lintsata koulusta ja pelata ARG:tä kaduilla.",Alex sanoi näyttäen nolostuneelta. 

Huokaisin. "Okei, annan anteeksi, mutta lähdetään ulos täältä. Älä sano että meidän täytyy juosta." 

Alex vastasi: "Ei meidän tarvitse, minulla on syöksylauta jonka Frank rakensi, se on tuplasti nopeampi kuin kaupassa myytävät. Toivotaan vain etteivät he ammu polttoainetankkia, tai olemme isoissa ongelmissa. Vai pitäisikö sanoa, isossa räjähdyksessä."

 

 

Sick Game Called Life 4. luku

Janus oli antanut minulle Morpheuksen osoitteen. Morpheus oli Hidden Wikin ylläpitäjä ja myi laittomia aseita ja väärennettyjä henkilöllisyystodistuksia. En oikeastaan pitänyt hänestä. Tarkoitan, että olin kiitollinen hänen sivustaan ja mitä hän kirjoitti Systeemistä oli mahtavaa, mutta tiesin että hän myi aseita palkkatappajille jotka työskentelivät poliitikoille, ja monet yritykset käyttivät hänen rahanpesu palveluitaan.

Kun olin saanut mikroaalto/laser aseen Morpheukselta, aloin pakata pakomatkaa varten. Olin tunkemassa itse rakentamaani läppäriä, radiopuhelinta ja rahoja reppuun kun joku koputti oveen. “Hei, voidaanko mää ja mun veljeni tulla teidän mukaan? Mun täytyy saada Nika turvaan meidän vanhemmilta.”, Janus sanoi ovelta. Hänen takanaan piileskeli laiha 11-vuotias poika, jolla oli vaaleat kiharar hiukset. Pojan silmissä näin surua ja tuskaa, mutta myös lämpöä ja rohkeutta. 

Se ei yllättynyt minua, ottaen huomioon mitä hänelle oli tapahtunut, mutta mikä yllätti minut oli kärsivällisyys ja ymmärrys jonka näin. Se ei ollut yleistä aikuisillakaan, puhumattakaan hänen ikäisestä pojasta. Sitten ymmärsin, hän oli Enkeli. 

Vuoden 2030 "Enkelten Kapinan" jälkeen Enkelit olivat saanet ihmisoikeutensa eikä ketään pidetty enää orjana. Nykyään oli lähes mahdotonta erottaa kuka oli Enkeli, paitsi persoonallisuuden perusteella, sillä suurin osa käytti lääkkeitä jotka estivät heidän siipiään kasvamasta. 

“Tottakai voitte, nähdään huomenna täällä, okei?”

Seuraavana päivänä töissä olin todella hermostunut. Olin varma, että työkaverini tiesivät mitä aioin tehdä, ja minä hetkenä tahansa vartijat tulisivat ja ottaisivat minut kiinni. Kun kello vihdoin tuli kaksi, lähdin helpottuneena työpisteestäni. Kävelin maanalaisia käytäviä pitkin lukitulle ovelle, jonka takana A`ryaa pidettiin. Huoneeseen pääseminen oli helppoa, mutta kuinka saisin hänet ulos?

Sick Game Called Life 3.luku

Lukiossa tapasin Frankin, kömpelön ja maanisen nörtin, josta pian tuli paras ystäväni. Hänellä oli ollut kasvupyrähdys kesällä ja oli todella kömpelö pitkien käsien ja jalkojensa kanssa, mutta hän oli myös paras tietokonepelaaja New Yorkissa, ja voitti jopa ammattipelaajat. Ehkä hän voisi olla maailmanmestari, jos hän ei olisi lopettanut kilpailemista vain 3 vuotta myöhemmin, kun hän kyllästyi julkisuuteen ja kiinnostui pelisuunnittelusta. 

 Hän rakasti yhä virtuaalipelejä ja oli opettanut paljon minulle ja siskolleni Echelonille. Muutaman viime kuukauden ajan olimme pelanneet peliä nimeltä Never Trust Anyone Over 25. Pelissä pelaajat taistelevat vallan väärinkäytöksiä ja internet valvontaa vastaan ja kehittävät parempia järjestelmiä, kuten Projekti Koulut ja resurssipohjainen talous. 
Pelaajat myös etsivät ja jakavat tietoa Deep Webissä, jakavat musiikkia, kirjoja, pelejä ja ohjelmia ilmaiseksi, ja käyttävät haktivismia ja vakoilulaitteiden häirintää päihittääkseen NSA:n. Paras osa peliä oli, että sitä ei pelata vain pelisivulla, vaan myös ympäri nettiä ja tosielämässä. 



Kolme päivää myöhemmin, kun olimme pelaamassa ja syömässä nachoja, sain soiton armeijan laboratoriosta. "Mikä on ongelma? Minulla on vielä neljä päivää vapaata töistä", kysyin. "Olen pahoillani herra Foster, mutta meillä on ongelmia hybridin kanssa. Hän on fyysisesti ja henkisesti täysin kehittynyt, mutta kieltäytyy suorittamasta tehtäviään simulaatiossa. Voitko tulla ja korjata hänet?" Minulla ei tietenkään ollut muuta vaihtoehtoa kuin sanoa kyllä, yhtä kaikki olin vasta opiskelija. 

"Hei ..", aloin kysyä, kunnes tajusin etten tiedä hänen nimeään. "Mikä sinun nimesi on?" 
"Olen A`rya", hän sanoi virnistäen, mikä näytti melko pelottavalta hänen pitkien, käärmemäisten hampaidensa vuoksi. "No niin A`rya, kuulin että sinulla on ollut ongelmia komentajien kanssa. Miksi et suorittanut tehtäviäsi simulaatiossa?"

  "Miksi tappaisin miehen joka ei ole koskaan satuttanut minua, vain koska he käskevät? En edes tiedä, keitä he ovat, en varmasti pidä heitä parempina ihmisinä. He ehkä loivat minut, mutta he eivät omista minua, eikä minulla ole osaa heidän sodassaan." Silloin ymmärsin että hän oli hyvä ihminen, enkä halunnut tehdä hänestä murhaajaa. Mutta hän oli liian älykäs ja vaarallinen, he eivät antaisi hänen mennä. Minun täytyi pelastaa hänet.

 

Sen jälkeen kun lähdin töistä, aloin suunnitella mitä tarvitsisin pelastaakseni hänet ja paetakseni. Minulla oli jo syöksylauta, tainnutuskaasua ja USB-tikulle tallennettu hakkerointiohjelma, jolla voisin avata sähköisiä lukkoja, mutta tarvitsin rahaa ja jonkinlaisen aseen. Rahan saaminen oli helppoa, Frankilla oli paljon Bitcoineja, joten minun täytyi ainoastaan mennä automaatille joka vaihtoi niitä käteiseksi. Sitten menin tapaamaan ystävääni Janusta, joka oli Harlekiini.

 NTAO25:ssä on kahdenlaisia jäseniä. Polunraivaajat kuten minä, Frank ja Echelon kehitämme parempia järjestelmiä ja levitämme tietoa, kun taas Harlekiinit ovat eräänlaisia henkivartijoita. He suojelet nuoria jäseniä jotka eivät vielä ymmärrä totuutta valvonnasta ja Systeemistä, sekä aktivisteja mielenosoituksissa. Nimet tulevat John Twelve Hawksin kirjoista, joista tuli 40-luvulla oikeita kulttiklassikoita, varmaankin koska ihmiset huomasivat elävänsä kirjojen kuvaamassa maailmassa. 

Sick Game Called Life 2. luku

Tuijotin sairaalasänkyä, jossa "nainen" nukkui. Sitä tuskin voi kutsua ihmiseksi: sillä oli pitkät, suusta tulevat myrkkyhampaat, täydellinen luusto ja lihakset, puhumattakaan siivistä ja skorpionin piikistä. Yhtäkkiä nainen heräsi, ja näin hänen kissamaisten silmien laajenevan kauhusta. Se huusi, pystymättä puhumaan, ja lääkärit kiirehtivät rauhoittamaan häntä. Lopulta he onnistuivat viemään hänet tuoliin, joka lataisi kaiken tiedon hänen aivoihinsa, ja tekisi hänestä sen vaarallisen aseen jonka pyrimme luomaan.

Oma osuuteni oli ohi, ja he antoivat minulle viikon vapaata töistä, joten Frank päätti lintsata loppupäivän ja juhlia. Otimme suurnopeusjunan keskustaan ja ostimme pitsan matkalla sarjakuvamyymälään, jossa Frank joskus työskenteli. Miksi menimme sinne? No, henkilökunnan huoneessa oli portaat maanalaisiin tunneleihin ja meidän huoneistomme oli juuri sarjakuvamyymälän alapuolella.

Frank oli elänyt koko elämänsä Tunneleissa, koska hänen vanhempansa halusivat isomman asunnon kuin mihin heillä olisi ollut varaa maanpinnalla, ja siellä oli myös paljon puhtaampi ilmaa ja turvallisempaa. Hän oli viettänyt suurimman osan lapsuudestaan lukien sarjakuvia ja pelaten tietokonepelejä. Siskoni Echelon ja minä olimme eläneet hyvin erilaisen elämän.


Olimme asuneet ympäri Yhdysvaltoja ja olimme kotiopetuksessa, ja sen jälkeen kun täytin seitsemän, (Echelon oli yhdeksän siihen aikaan), muutimme ympäri äitimme mukana, joka työskenteli kestävän kehityksen hankkeissa. Asuimme Meksikossa, Brasiliassa, Indonesiassa, Intiassa ja jopa Afganistanissa, ja opimme asioita joita ei voi oppia koulussa, kuten alkuperäiskansojen kieliä, mytologiaa, taistelulajeja, parkouria ja leijataistelua. Ollesssani 15 ja palatessani Yhdysvaltoihin, minulla oli paljon enemmän tietoa kuin keskimääräisellä lukiolaisella.

Sick Game Called Life 1. luku

Alex käveli kampuksella ystävänsä Frankin kanssa. Tai oikeastaan Frank lensi syöksylaudallaan, säikäyttäen muita opiskelijoita, mutta hän vain nauroi heidän vihaisille katseille. Tänään hän oli maaninen, eikä mikään saisi häntä käyttäytymään kuten aikuinen.  Alex oli oikeastaan hieman kateellinen hänen huolettomasta mielialasta.

Hän oli huolissaan siitä, mitä oli tapahtumassa armeijan laboratoriossa, jossa hän työskenteli. He olivat onnistuneet luomaan hybridi eläimiä, joilla oli geenejä ainakin kymmeneltä eri eläimeltä, ja hän pelkäsi, että he käyttävät samaa tekniikkaa ihmisiin, luoden jonkinlaisia super-sotilaita. Normaalisti yksikään opiskelija ei olisi saanut työskennellä täällä, varsinkin kun hänellä on ystäviä Tunneleissa, mutta Alex oli yksi lupaavimmista opiskelijoista yliopistossa, ja laboratorio oli paras paikka oppia geenimuuntelusta ja kantasoluista, joten täällä hän opiskelisi kaksi viimeistä vuotta.

Frank opiskeli pelisuunnittelua, joten Alex vilkutti punahiuksiselle ystävälleen ja sopi tapaavansa hänet kirjastossa lounaalla. Alex käveli laboratoriolle, portti luki hänen mikrosirunsa, ja sen jälkeen kun hän antoi sormenjälkensä, se päästi hänet sisään. Tiimi oli onnistunut kasvattamaan toimivat aivot kantasoluista muutama päivä sitten, ja tänään he tulostaisivat hybridi ihmisen bioprintterillä ja liittäisivät aivot vartaloon, toivottavasti onnistuen herättämään se eloon.

Sick Game Called Life, prologi

"Janus muistaa yhä viimeisen kerran kun hän kävi marketissa, ennen kuin yhteiskunnasta tuli se painajainen missä me elämme. Hän oli 17-vuotias, kuluneissa ja reikäisissä vaatteissa, ja ollut puolitoista vuotta kuivilla. Myyjän ja muiden asiakkaiden arvostelevat katseet saivat hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi ja mitättömäksi, ja hän halusi päästä nopeasti pois. Janus ryhtyi kaivamaan lompakkoaan esiin, mutta ei hermostuksissaan muistanut minne oli sen laittanut. Muut asiakkaat alkoivat hermostua, ja eräs keski-ikäinen ja keskiluokkainen mies mutisi kuuluvasti: “Että pitääkin tuollaisia tunareita sietää, pysyisivät vaan siellä tunneleissa missä asuvatkin. Onneksi tännekin saadaan kohta ne mikrosirulla toimivat kassat, ei tarvitse enää jonottaa kenenkään sekopään takana.” Mies oli ylipainoinen ja kärsi alkavasta kaljuuntumisesta, 40-luvulla ei vielä tiedetty mitään geenihakkeroinnista ja lapsilla oli satunnaiset geenit, toisin kuin nykyajan täydellisillä desing-vauvoilla. Lopulta Janus löysi lompakkonsa, kassin pohjalta tietenkin, ja alkoi pakkaamaan ostoksia hammasta purren. Onneksi tämä oli viimeinen kerta kun hän kävisi marketissa, viikon kuluttua voimaan astuisi laki, joka tekisi mikrosiruista pakollisia, eivätkä he jäisi yhteiskuntaan jossa heillä ei olisi lainkaan vapautta tai yksityisyyttä."

Kahden puolinaisen rakkaus

Real life story about my life from March 2013 to March 2014 and my relationship with Tobe.

Kahden puolinaisen rakkaus

Istuin Tammerkosken rannalla syöden jäätelöä. Oli kaunis ja lämmin päivä, kesäloma oli alkanut muutamaa päivää aikaisemmin, mutta minä tunsin vain itseinhoa, pelkoa ja yksinäisyyttä. Aluksi se oli tuntunut epätodelliselta, kuin huonolta elokuvalta. Eihän 16-vuotias tyttö voi olla pedofiili, koko ajatuskin on naurettava. Vähitellen jouduin myöntämään etten pystynyt muuttamaan tunteitani, minä halusin tuota lasta. Tästä on vieläkin vaikea kirjoittaa, muistan niin selvästi kuvotuksen ja syyllisyyden joka peitti kaiken alleen. Mikä mua vaivaa? Miksi mulla on nämä sairaat tunteet? Tunsin syylisyyttä tunteistani, tämä on väärin, ei näin saisi tuntea! Olen viallinen, ei normaali ihminen tunne näin… Sen lisäksi tunsin lamaannuttavaa pelkoa. Mitä jos en pystyisi hallitsemaan itseäni? Enhän minä näitä tunteitakaan ollut halunnut, mutten pystynyt muuttamaan niitä. Pedofilia tuntui kuin hirviöltä sisälläni, jota vastaan kamppailin. Pelkäsin itsekontrollin menetystä enemmän kuin mitään koskaan, tiesin että se tuhoaisi elämäni. En ainoastaan joutuisi vankilaan, vaan en voisi elää itseni kanssa sen jälkeen. Tunsin itseni jo nyt lähes arvottomaksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä syylisyyttä ja itseinhoa.

Tiesin että minun oli puhuttava tästä jonkun kanssa, mutta kenen? En voinut puhua äidille, en kestäisi nähdä sitä järkytystä hänen kasvoillaan, eikä hän ymmärtäisi. Aluksi aioin mennä psykologille, mutta sitten kuulin että lain mukaan heidän olisi ilmoitettava minusta poliisille, ja saattaisin joutua suljetuksi hoitolaitokseen “rikoksen ehkäisemiseksi” vaikken koskaan ollut satuttanut lasta, enkä aikonutkaan koskaan satuttaa. Ei, ainoa vaihtoehto oli Tobe. Se tuntui absurdilta, en olisi uskonut että ainoa ihminen joka saattaisi hyväksyä minut, olisi poika jonka olin tuntenut kolme kuukautta ja joka oli itse joutunut hyväksikäytetyksi nuorena. Olin hermostuneempi kuin koskaan aiemmin ja pelkäsin menettäväni hänet, hänestä oli tullut läheisempi kuin olisin koskaan uskonut, mutta alitujuisesti tiesin että voisin luottaa häneen.

Minä olin oikeassa; kerroin tunteistani lapsia kohtaan, ja hän vastasi suloisemmalla viestillä kuin olin uskaltanut toivoakaan. “I see… Well, it does not make you disgusting, what makes someone disgusting, is falling in love with people far younger than you, and then acting on those feelings in a sexual manner, a.k.a. pedophilia, and rape, and I know you would never do such an awful deed, so I say you're far from disgusting, you can't choose who you fall in love with, the important thing is what you do with those emotions, and that you think about the consequences of those feelings, but as long as you don't do anything that would be considered illegal or immoral, I'd say you're not disgusting at all, I think you're just a lovely person who falls in love, like anyone does from time to time. Besides, after all the old paedophiles, and all the fifteen-year olds falling for me, you seem pretty lovely in comparison, and you're such a great person, I couldn't possibly do anything but to accept you for you, I'm not perfect either, no one is, and you're such a wonderful person, so I will always accept you for who you are, no matter what.”

Me jatkoimme juttelua ja lähetin hänelle lukuja tarinasta jota kirjoitin, ja joka jonain päivänä toivottovasti olisi romaani. Kuukautta myöhemmin olin aivan ihastunut häneen, minä jopa omistin tarinani hänelle, mutta en kertonut tunteistani mitään sillä tiesin hänen olevan homo. Pelkästään hänen ystävyyskin oli kuitenkin parasta mitä minulle oli tapahtunut. Toisinaan hän kohteli minua kuin jumalaa, me vitsailtiin ja “flirttailtiin” keskellä yötä, mutta toisinaan taas sanoi asioita kuten: “Mä halveksun itseäni jatkuvasti, kerron itselleni että olen vastenmielinen välttääkseni liiallisen itsevarmuuden.”

Hän kertoi että hänen ollessaan 9-vuotias hänen kiusaajansa oli ahdistellut häntä seksuuaalisesti, mutta opettajat eivät olleet puuttuneet siihen mitenkään, syyttäneet vain häntä valehtelijaksi. Tobea oli kiusattu koko peruskoulu ja lukio aika sillä hän oli feministi ja agender, hän oli 4 kertaa joutunut lähes raiskatuksi ja yrittänyt itsemurhaa. Olin niin pahoillani hänen puolestaan, kuinka kenellekään voi sattua mitään niin hirveää? Oli ihme että hän oli ylipäänsä selvinnyt siitä kaikesta, hän oli vahvempi kuin tajusikaan. Vaikka olinkin surullinen ja peloissani hänen puolestaan, hän itse asiassa teki elämästäni onnellisemman. Hän sai minut ymmärtämään etten ollut hirveä ihminen, ettei tunteissa ole mitään väärää eivätkä kaikki pedofiilit ole hyväksikäyttäjiä. Ensimmäistä kertaa pystyin hyväksymään tunteeni, ne olivat osa minua itseäni ja tiesin että voisin hallita niitä.

Opin hyväksymään ja rakastamaan itseäni täysin, ja toivoin että voisin saada Tobenkin rakastamaan itseään. Olin kuitenkin stressantunut koulun vuoksi, ja huomasin yhä useammin etten vastannut hänelle viikkoon tai useampaan. Minä todella välitin hänestä, enkä halunnut menettää häntä, mutta tunsin oloni ahdistuneeksi, kuin olisin sidottu häneen ja kouluun. Muutaman päivän ajan olin todella stressaantunut ja halusin vain jättää kaiken taakseni, niin kuin äiti tekee muuttaessaan uuteen paikkaan aina kahden vuoden välein. Ahdistus meni onneksi pian ohi ja sain motivaationkin takaisin viikkoa myöhemmin. Seuraavat kuusi viikkoa sujuivat hyvin, minä sain hyviä arvosanoja, luin Ivan Illichin kirjaa “Deschooling Society, ja suunnittelin sen inspiroimana Unschooling-keskusta, jossa kaikki opettaisivat toisiaan eikä siellä olisi lukujärjestystä tai osallistumispakkoa. Toben novelli julkaistiin kirjassa ja sai hyviä arvosteluja.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla huomasin, että Toben profiilissa luki hänen olevan naimisissa. Kysyin Tobelta: “Mistä lähtien sä oot ollut naimisissa? Miksi sä et ole kertonut mitään, vai onko se pelkkä vitsi?” Tobe vastasi: “Aa, se. No, täällä on jätkä jonka kanssa mä olen jutellut lähes kaksi vuotta, mutta me asutaan eri maissa eikä voida oikeestaan tehdä mitään, joten me päätettiin että me oltaisiin vaan naimisissa Sodaheadissa.” Se oli aika suloista, mutta minun oli myönnettävä että olin hieman mustasukkainen. Kysyinkin Tobelta puoliksi vitsillä: “Mutta kai sä voit silti olla mun poikaystävä?” Me oltiin jo pari kuukautta sanottu toisillemme asioita kuten “Olet suloisin ja kaunein ihminen jonka tiedän”, joten oikeastaan arvasin jo ennen Toben vastausta hänen suostuvan.

Tobe kertoi minun olevan hänen kuudes poikaystävänsä, mutta ensimmäinen ja ainoa joka ansaitsee hänen rakkautensa. Hänen aikaisemmat poikaystävänsä olivat välittäneet ainoastaan hänen vartalostaan ja jättäneet hänet koska hän ei ollut halunnut luopua neitsyydestään, mutta minä en voisi koskaan tehdä niin. Hän kertoi myös joutuneensa kaksi viikkoa aiemmin mielisairaalaan väärinkäsityksen vuoksi. Hän oli ollut myöhään perjantai-iltana ulkona ja seissyt sillalla, kun poliisiauto oli pysähtynyt hänen viereensä.

He olivat luulleet hänen olevan itsemurhahakuinen, ja kun he olivat pakottaneet hänet kertomaan elämästään, he olivat vakuuttuneet että hänen pitäisi mennä mielisairaalaan. Sairaalassa Toben oli pitänyt tehdä alkoholi- ja huumetesti, eivätkä lääkärit ja sairaanhoitajat olleet uskoneet häntä, kun hän kertoi sen olevan väärinkäsitys. Tobe on masentunut, mutta ei tarpeeksi yrittääkseen itsemurhaa. He eivät oikeasti kuunnelleet, mutta ainakin hänet lähetettiin kotiin kahden tunniin jälkeen.

Seuraavan kuukauden ajan opin tuntemaan itseäni ja Tobea paremmin. Huomasin kehittyneeni kirjoittajana huomattavasti reilun vuoden aikana, ja tajusin olevani itseäni ilmaiseva ihminen. Mikä vitsi! 8 kuukautta aiemmin olin inhonnut itseäni, ja nyt rakastin itseäni ja toisia ehdottomasti, sellaisena kuin minä ja he ovat. Olin aina myös ymmärtänyt maailmaa paremmin kuin useimmat ihmiset ja tuntenut voimakasta halua antaa takaisin yhteiskunnalle. En välitä yhteiskunnan normeista, yritän vain elää ketään satuttamatta ja tehdä mitä tuntuu oikealta.

Minä vastustin IMF:ä ja monikansallisten yritysten tekoja, mutta en uskonut että väkivalta tai politiikka muuttaisi mitään. Sen sijaan kävin “vallankumousta” levittämällä tietoa ja ystävällisyyttä ympärilleni, ehkä saisin ihmiset heräämään. Toinen missioni oli kohottaa Toben itseluottamusta ja saada hänet ymmärtämään kuinka uskomaton ihminen hän on, ja ehkä onnistuinkin siinä hieman. En tiennyt vielä silloin, kuinka tuhoontuomittu yritys se oli.

Sitten, helmikuun lopulla, koitti päivä jota en koskaan unohda. Minun ja Toben ystävä Gordon kertoi, että Tobella on jotakin melko sairasta kerrottavaa. Tobe oli ollut edellisenä perjantaina juhlimassa ystävänsä syntymäpäivää. Kun tämä oli mennyt hetkeksi juttelemaan äidilleen, eräs mies oli tullut tarjoamaan drinkkiä Tobelle, mistä hän oli kieltäytynyt, mutta yhtäkkiä Tobe oli nähnyt vain mustaa. Seuraavana aamuna Tobe oli herännyt takahuoneessa pieneltä nahkasohvalta. Hän ei ollut aluksi aivan varma, mutta oli pian tajunnut että hänelle oli annettu huumetta ja raiskattu. Toivoin että olisin Ruotsissa, löisin jokaista joka yrittäisi satuttaa Tobea. Onneksi se mies saatiin kahta viikkoa myöhemmin kiinni ja joutui vankilaan.

Rakastuin Tobeen aina vain enemmän ja aloin suunnitella että seuraavana keväänä, kun muut lähtisivät abiristeilylle, minä menisin käymään Ruotsissa Toben luona. Seuraavat viikot olin onnellisempi kuin koskaan, kirjoittaminen ja koulu sujuivat loistavasti ja Tobe opetteli sanomaan “Minä rakastan sinua”. Hän sanoi että olin paras poikaystävä maailmassa ja hänen paras ystävänsä piirsi meille kuvan, koska oli niin iloinen että Tobella on vihdoin pitämisen arvoinen poikaystävä. En todellakaan arvannut että kahta viikkoa myöhemmin hän yllättäen jättäisi minut.

Maaliskuun lopussa Tobe kertoi, että hänellä on riippuvainen persoonallisuus, ja hän aina päättyy satuttamaan ihmisiä joista hän välittää eniten. Hän myös sanoi että rakastaa edelleen kahta entistä poikaystäväänsä, eikä olekaan valmis suhteeseen. Hän oli luullut että olisi, sillä hänellä on pakkomielle tulla rakastetuksi, mutta hän vain päätyisi särkemään minut henkisesti. Meidän täytyi erota, sillä hänen täytyi ensin oppia rakastamaan itseään, ja se kestäisi jonkin aikaa. Minä vastasin ettei hänellä ole mitään syytä olla pahoillaan, minä kyllä ymmärsin ja halusin hänen vain olevan onnellinen. Sanoin rakastavani häntä, vaikka hän ei koskaan olisi valmis suhteeseen, ja todella tarkoitan sitä. Ehkä se on typerää ja itsetuhoista, mutta eikö juuri se ole ehdotonta rakkautta?

Minä olin valmis odottamaan vaikka vuosia että hän saisi itsensä kuntoon, mutta yhtäkkiä vikkoa myöhemmin näin että hän seurustelee jonkun James Johnsonin kanssa. En voinut olla tuntematta oloani petetyksi, vaikka olinkin onnellinen hänen puolestaan. Olin kuvitellut että palaisimme yhteen kun hän olisi henkisesti tasapainossa. Oliko hän valehdellut minulle? Hänhän oli sanonut ettei ollut valmis suhteeseen, ja sitä paitsi miksi hän seurustelisi jonkun amerikkalaisen kanssa jota ei voisi koskaan tavata? Eikö hän rakastanutkaan minua?

Asiat selvisivät hieman kun Gordon kertoi että Tobe oli jättänyt minut, koska ajatteli ettei ansainnut minua. Hän ajattelee että olen niin uskomaton ihminen, että ansaitsen paremman, jonkun joka ei ole niin rikkinäinen ja päädy satuttamaan minua. Mutta mietin, miksi hän sitten seurestelee Jamesin kanssa? Eikö hän ajattele että Jameskin ansaitsi paremman? Olen yrittänyt ymmärtää tätä kolme päivää, ja joko hän tyytyy toiseksi parhaaseen, koska tarvitsee jonkun ja ajattelee että minä ansaitsen paremman. Tai, kuten minä luulen, hän todella rakastaa Jamesia, mutta hänen ei tarvitse pelätä satuttavansa tätä, sillä tällä on jo mielenterveysongelmia?

Vielä enemmän minua hämmensi viesti jonka hän julkaisi lauantaina: “Jos et oikeasti rakasta minua enää, tai jos et halua minua, älä anna minulle valheellisia toiveita… En ole sinun hetken poikaystäväsi, en ole sinun toinen tai kolmas vaihtoehtosi. En ole vain joku jätkä, jota voit käyttää ja sitten hylätä. Minulla on tunteet, ja minua on käytetty aiemmin… Kiltti, älä käytä minua uudestaan, älä anna minun kuvitella, että meidän vällillämme on enemmän kuin onkaan. Älä jätä minua toivomaan, taistelemaan enemmästä, jos aiot hylätä minut muutamaa tuntia myöhemmin… Älä käytä minua omaksi huviksesi, en ole vain joku, joka kirjoittaa rakkausrunoja ja sanoo suloisia asioita ja saa sinut onnelliseksi, ja jonka voit sitten hylätä kun kyllästyt minuun tai minun sanoihini. Ei ole oikein leikkiä toisen tunteilla; jos joku tekee niin minulle uudestaan, en tiedä annanko itseni enää koskaan rakastaa ketään… Jopa minulla on hajoamispiste…” Minusta tuntui niin pahalta hänen puolestaan. Puhuiko hän Jamesista, oliko tämä satuttanut Tobea? Ja jos Tobe tunsi näin, miksei hän ollut pyytänyt minua takaisin, kyllähän hän tietää että rakastan häntä?

Toivon että ymmärtäisin mitä hän ajattelee. En tiedä palaammeko koskaan yhteen, mutta toivon että hän ymmärtää kuinka uskomaton ihminen hän on, ja kuinka paljon enemmän hän ansaitsee. Toivon että hän oppii rakastamaan itseään ja on onnellinen.