Mortal Instruments: City of stars

Alec ja Magnus kävelivät puiston läpi matkalla Pandeneumiin, juhlistamaan kolmatta vuosipäiväänsä, kun he huomasivat puiston penkille käpertyneen pojan. “Hei, oletko kunnossa? Missä sinun vanhempasi ovat?”,Magnus kysyi huolestuneena. Poika ei vaikuttanut tavalliselta karkulaiselta, jos hän olisi karannut kotiarestin vuoksi hän olisi palannut kotiinsa ennen pimeää, ja vaikka syynä olisivat huonot kotiolot, eikö poika ennemmin soittaisi naapureiden ovikelloja kuin nukkuisi yksin pimeässä puistossa?

“Ne vihaa mua ja pitää mua jonkin demonin riivaamana”,poika mutisi ja kun hän katsoi surullisena Magnusta, velho näki hänen täysin mustat silmänsä ja tajusi mikä poika oli.
“Mikä sinun nimesi on?” “Nickolas”,poika sanoi epävarmana, tietämättä mitä pitkä kimaltava mies halusi.

“Nickolas, et sinä ole demonin riivaama vaan velho”, Magnus sanoi myötätuntoisena, sillä hän muisti miltä tuntui kun ihmiset vihasivat ja pelkäsivät häntä. “Mutta ei velhoja ole kuin satukirjoissa. Ja vaikka olisikin, mistä sinä tietäisit että olen velho?”,Nickolas epäili.

“Koska minä olen”,Magnus sanoi ja katsoessaan miehen kissansilmiin Nickolas tiesi ettei hän valehdellut.

Ajan pyörä: Susi ja poika

Perustuu Rick Riodanin Ajan pyörä- sarjaan.

Viimeisestä taistelusta on 10 vuotta ja rauha on palannut maailmaan. On kaunis päivä Kaksvirroilla ja Nat istuu puun alla lukemassa, lähellä kylää. Hän viettää päivänsä lähes aina yksin tai 8-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa, sillä muut lapset pelkäävät häntä, koska hän on lordi Kultasilmän poika.
Nat havahtuu ajatuksistaan kuullessaan rapinaa selkänsä takaa ja kääntyessään näkee pienen harmaan suden, joka katsoo häntä uteliaasti. “Kuka sinä olet?”, Nat kuulee mielessään ja kompuroi järkytyksestä kauemmas, kunnes hetken päästä tajuaa, innoissaan ja hieman pelokkaana, omaavansa kyvyn puhua susien kanssa kuten isänsäkin. “Olen Nat, lordi Nat Kultasilmä. Entä sinä? Tunnetko minun isäni?”, hän kysyy ja on varma että susi pyörittäisi silmiään jos osaisi.

“Olen Varjotassu. Ja tietenkin tunnen sinun isäsi, ei täällä sinun lisäksesi muitakaan susille puhuvia ihmisiä ole”, hän vastaa huvittunena ja Nat punastuu lievästi. Samalla hän tajuaa auringon laskeneen ja olevansa myöhässä kotoa. “Minun täytyy mennä. Nähdään huomenna!” hän huutaa ja juoksee kylään. Ovella äiti katsoo häntä huolestuneena, “Missä sinä olet ollut?”, mutta Nat aavistaa että on parempi pitää se hänen ja suden salaisuutena.

Seuraavan kahden viikon ajan hän näkee Varjotassun monta kertaa ja heidän ystävyytensä syvenee vähitellen, mutta hän ei kerro siitä kenellekään. Eräänä aamuna kun hän raahautuu aamupalalle, hänen isänsä katsoo häntä silmiin ja hätkähtää. “Mikä hätänä?”,Nat kysyy. “Sinun silmäsi.. Oletko puhnut susille?”, hänen isänsä kysyy yllättyneenä ja Nat ihmettelee kuinka hänen isänsä voi tietää, kunnes tajuaa että hänen silmänsä ovat tietenkin muuttuneet kultaisiksi kuten isän. “Olen, säikähdin tosin ensimmäisellä kerralla, en tiennyt sen olevan perinnöllinen kyky. Mutta nythän minä todella olen Nat Kultasilmä”, hän naurahtaa.

“Niin todella olet. Toivoin ettet joutuisi kokemaan vaikeuksia kuten minä, mutta pelkään että kohtalo on varannut sinulle tärkeän osan kudelmassaan”, hän huokaisi synkeänä ja Nat tunsi palelevansa, kuin sisälle olisi yhtäkkiä puhaltanut hyytävä tuuli. Oli aivan eri asia lukea lordi Lohikäärmeen seikkailuista takkatulen lämmössä, kuin joutua itse pelkäämään henkensä puolesta.

Outlaws of love 4. luku

Lukalla on koulussa taideprojekti. “Enkeli” on otsikko ja Luka puree huultaan pyytäessään Aleksia auttamaan.

He istuvat koko yön hereillä, itkevät ja kyyneleet sekoittuvat maaliin. Aleksi käskee Lukaa lopettamaan itkemisen, maalaa hänen kasvoilleen hymyn sinisellä maalilla ja suutelee häntä.
Hän maistuu maalilta ja suolalta, eikä Aleksi välitä vaikka hänen siipensä ovat peittyneet siniseen, vihreään ja punaiseen maaliin ja opettaja ei oikeastaan pidä maalauksesta.
Maalauksen enkelillä on sateenkaarenväriset siivet ja vaaleat hiukset, ja vaikka enkeli katsoo pois, Aleksi tietää että sillä on ruskeat silmät.

Luka maalaa hänen selkäänsä “I love you”, juuri siipien alapuolelle.


“Sinä omistat minut”, Aleksi sanoi eräänä päivänä. “Sinä olit ensimmäinen ihminen joka koski minun siipiäni.” Luka nyökkäsi hiljaisena, koululaukku yhä olkapäällään. “Älä käytä tuota sanaa. Se kuulostaa siltä kuin olisit esine tai jotakin. Aleksi, sinä olet ihminen, en minä omista sinua”, hän sanoi pehmeästi, koska ei ikinä tiennyt oliko Aleksi murtumisen partaalla. “Niin laissa sanotaan. Heidän mielestään en ole koiraa arvokkaampi”, Aleksi sanoi, ja vaikka hänen äänensä oli kevyt ja tunteeton, hänen silmänsä loistivat kärsivästi.

“Voi Aleksi”, Luka huokaisi ja kietoi kätensä veljensä ympärille, varoen koskettamasta hänen siipiään, (Hän vihasi niiden koskettamista kun hän sai tietää jotakin tälläistä, vaikka hän yleensä rakasti kun Luka silitti niitä.) ja piilotti kasvonsa toisen niskaan.

“Minä toivon ettei niin olisi. Toivon että he näkisivät sinut ihmisenä, ei jonakin minkä voi myydä ja millä voi tehdä rahaa.”

Outlaws of love 3. luku

“Oletko varma, että tämä on hyvä idea?”, Luka kysyy pehmeästi. Aleksi näyttää pieneltä ja hänen siipensä ovat hänen ympärillään suojelevasti, mutta hän nyökkää. “Meidän täytyy. Haluan olla normaali edes päivän ajan, Luka, kiltti.”

Se sattuu. Sen täytyy sattua, Luka itkee mutta Aleksi ei, hän puree huultaan ja huutaa välillä, maassa on verta eikä Luka voi lopettaa itkemistä.

“Katso, minä olen kunnossa”, Aleksi sanoo kun he kietovat sidettä hänen selkänsä ympärille. “Kunnossa”, Luka toistaa ja hänen äänensä tärähtää katseen osuessa huoneen nurkassa lojuviin siipiin. Ne ovat valkoiset ja näyttää kuin ne olisi kastettu punaiseen maaliin, höyhenten kärjet verisinä. Ne näyttävät olevan väärässä paikassa, koska niiden kuuluisi olla Aleksin selässä, ei varaston likaisella lattialla, ja Luka sulkee silmänsä.

Mutta Aleksi hymyilee, pukee paidan päälleen ja näyttää siltä kuin ei olisi koskaan voinut paremmin, joten Luka ottaa Aleksia kädestä ja he juoksevat.

Kaupungin valot hohtavat Aleksin kasvoilla eikä Luka voi kuin raahata hänet nurkan taakse. Suudelmat polttavat kuin tuli ja Aleksi tuntee vapauden, kunnes maailman paino painaa hänen hartiansa alas jälleen seuraavana päivänä.


“Miksi?”, hän kysyy viikkoa myöhemmin. Aleksin siivet ovat kasvaneet takaisin yhtä suurina ja kauneina kuin ne olivat ennen irti leikkaamista, ja hänen äänensä on hiljainen. Luka ei halua vastata koska tämä on yksi pahimmista asioista, Aleksin ääni on hiljainen eikä siinä ole syytöstä, vain yksi sana ja Luka on valmis ottamaan oman elämänsä ja antamaan sen Aleksille.

“En tiedä”, hän sanoo, ääni yhtä hiljaisena kuin Aleksin. “En tiedä.”

Aleksi tiukentaa otettaan Lukasta, hänen siipensä värisevät ja hän huokaa. “Toivon että maailma olisi parempi paikka”, hän sanoo, suutelee Lukaa ja kieltäytyy puhumasta siitä, koska aamu on jo liian lähellä ja se sattuu, sattuu niin paljon.

Outlaws of love 2. luku

Kaikki tietävät mitä tapahtuu enkeleille, jotka täyttävät viisitoista, eivätkä ole vieläkään koulutettuja, mitä tapahtuu pilatuille enkeleille. Kaikki tietävät mistä heidän tyynyjensä untuvat tulevat nykyisin.

“En halua kuolla”, Aleksi kuiskaa joskus, käpertyy Lukan kainaloon, hautaa päänsä hänen niskaansa ja itkee. Lukalla ei ole sanoja, joilla vastata, hän ei voi sanoa ettei Aleksi kuole, koska he eivät tiedä, on aina mahdollisuus että ne tulevat vierailemaan heillä pahimmalla mahdollisella hetkellä, on aina mahdollisuus että ne vievät hänet pois.

Heidän naapurillaan on enkeli. No, ei oikeastaan naapurilla, mutta hän asuu lähellä, ja Luka kävelee hänen kotinsa ohi joka päivä tullessaan koulusta, joten hän ei voi olla huomaamatta enkeliä. Enkeli on pieni, kaunis tyttö, tuskin neljätoista vuotias, hänellä on suuret vihreät silmät ja vaaleat hiukset, ja jokin hänessä muistuttaa Aleksia. Se ei ole ainoastaa se tosiasia, että hänen kasvonsa ovat kuin naispuolisen version Aleksista, vaan tapa jolla hänen silmänsä loistavat.

Luka yrittää kertoa silmillään kuinka pahoillaan hän on, tietää onnistuneensa kun tyttö hymyilee hänelle. Tyttö on yleensä ulkona, (koska ihmiset kohtelevat enkeleitä kuin eläimiä, ja jotkut ihmiset ajattelevat etteivät he ansaitse elää sisällä.) joten hän on lähes joka kerta siellä kun Luka kävelee ohi ja hymyilee pehmeästi.

Luka lähes uskoo että hän voi pitää tytön elossa, puhuu hänelle veljestään joka on myös enkeli, hyssyttää leikkisästi kun tyttö kiljuu ja hän kikattaa.

Siksi onkin murskaavaa kun muutaman viikon jälkeen Luka huomaa hänen silmiensä himmenevän, mustelmien ilmestyvän kasvoille ja Lukan täytyy purra huultaan estääkseen itseään itkemästä kun hän tajuaa tytön hitaasti kuolevan sisältä. Hän yrittää saada tytön hymyilemään joka päivä, onnistuu vain juuri ja juuri, ja joskus tyttö itkee.

Eräänä päivänä hän on poissa. Luka juoksee koko matkan kotiin, käpertyy Aleksin syliin ja tekee miljoonia lupauksia pitävänsä hänet aina turvassa.

Outlaws of love

Aleksi oli kymmenen, kun Luka ensimmäisen kerran näki hänen selässään kasvavat valkoiset höyhenet. Aleksi valitti selkänsä kutinaa ja yritti nähdä selkänsä peilistä, epäonnistuen surkeasti. “Näytä mulle”,Luka käski ja Aleksi huokaisi dramaattisesti ja kääntyi ympäri.
Ne oli vain höyheniä, joten kun hän näki hämmentyneen ilmeen Aleksin kasvoilla ja katseen joka sanoi “Mikä mua vaivaa?”,Luka taputti hellästi hänen olkapäätään ja käski mennä nukkumaan. Silti, jossain päänsä sisällä, hän muistaa ajatelleensa että ehkä se olikin jotain.


Päivä, jona heidän vanhempansa saivat tietää on sumea. Heidän äitinsä tulee heidän huoneeseensa kun Aleksi on vaihtamassa vaatteita, selkä ovea kohti ja siivet esillä, ja hän kirkuu. Se on sekavaa ja outoa, he itkevät ja niin myös Aleksi, Luka ei, mutta se johtuu varmaankin siitä että hän on liian hämmentynyt. Aleksi pyytää anteeksi ja juoksee.

Luka löytää hänet minutteja myöhemmin pieneksi käpertyneenä, siivet suojelevasti ympärillensä levittäneenä, nyyhkien ja kyyneleet kasvoillaan virraten.
“Älä anna heidän lähettää minua pois”,hän anelee, silmät pelokkaina ja suurina, ja Luka tuntee sydämensä särkyvän. He molemmat muistavat mitä tapahtui tytölle, joka oli heidän luokallaan.

He muistavat ilmeen opettajan kasvoilla, kun ne tulivat hakemaan tyttöä - se oli puhdasta surua. Koska se mitä tapahtui tytölle, ja muille enkeleille, ei ole jotain mistä ihmiset haluavat puhua.

Hän kuiskaa lohduttavia sanoja Aleksin korvaan, silittää siipiä rauhoittelevasti ja suutelee hänen poskeaan. “En koskaan”,hän lupaa, antaa otsansa levätä vasten Aleksin ja kietoo kätensä tiukemmin toisen ympärille.


He päättävät että on parempi Aleksille, jos he eivät anna hänen käydä koulua. He soittavat rehtorille, täyttävät paperit ja hyväksyvät pahoittelut (koska virallinen syy on parantumaton sairaus, ja Luka löytää itsensä naumarasta sille, koska se ei ole sairaus, se on osa Aleksia kuten jalka tai käsi.) ja Aleksi on vapaa.

Luka puristaa hänen kättään vähän kovempaa kun he saavat mahdollisuuden tehdä niin, he alkavat nukkua yhdessä sängyssä ja taputukset poskilla muuttuvat pieniksi suudelmiksi huulille. Se voisi olla kaunista jos se ei olisi niin surullista, koska Aleksin täytyy piileskellä ja niin tekee myös Luka, he piileskelevät yhdessä Aleksin siipien alla ja kuuntelevat vanhempiensa itkemistä.