Ostoskeskuksen poika osa 2 (Unohdetut 15. luku)

Sain minä sentään yhden ystävän. Jeff oli myös joutunut vanhempiensa hylkäämäksi, hänen äitinsä oli tullut raskaaksi kesken lukion, ja isänsä häipynyt armeijaan, minkä jälkeen hänen äitinsä alkoi käyttää huumeita. Koska hänen äitinsä ei oikeastaan välittänyt lapsistaan eikä ollut juuri koskaan kotona, ja minulla ja Benjaminilla oli usein yksinäistä ostoskeskuksessa, pyysin Jeffin ja hänen sisaruksensa mukaamme. Hänellä oli kaksi siskoa, Jenny joka oli 9 ja samalla luokalla kuin Benjamin, ja 7-vuotias Jessie, sekä viisivuotias pikkuveli Jack.

He olivat eläneet lähinnä ruokaa ja rahaa varastamalla, koska heidän äitinsä  oli harvoin kotona laittamassa ruokaa, ja he opettivat minut ja Benjamininkin varastammaan. Ei meidän olisi tarvinnut, vanhemmillani olisi kyllä ollut varaa ruokkia heidätkin, mutta siitä tuli eräänlainen peli. Me varastimme ainoastaan vanhempieni liikkeistä ja rikkailta ihmisiltä, se oli kosto vanhemmilleni, ja jätimme paikalle aina lapun, jossa luki Forgotten Children.

Pian televisiossa alkoi kiertää huhuja jengistämme, ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, olimme jo legenda koulussamme. Se oli oikeastaan huvittavaa, kuinka luokkakaverini ensin pilkkasivat ja nauroivat meille, ja sitten innoissaan kertoivat toisilleen Forgotten Childrenin uusimmista iskuista, kenelläkään ei nimittäin ollut aavistustakaan totuudesta.

Oli itsenäisyyspäivä ja olin juuri täyttänyt viisitoista, kun Enkelten kapina alkoi. Me kuusi lojuimme sohvalla ja katselimme elokuvaa televisiosta, syöden samalla pitsaa ja karkkeja, (Miksi meidän pitäisi syödä jotain terveellistä, kun saimme kerran syödä mitä huvittaa?), kun lähetys yhtäkkiä keskeytettiin ylimääräisen uutislähetyksen vuoksi.

Suburbiassa ja viidessä muussa Californiassa tai Arizonassa sijaitsevassa kaupungissa oli puhjennut tuhansien ihmisten ja Enkelten mielenosoitus. Enkelit olivat kaikki varastettuja tai ilmoittamattomia, ja puhuttiin AF-societyn olevan mielenosoituksen takana, joten paikalle oli lähetetty poliiseja hajottamaan mielenosoitus, joskin videolta näki että lähes puolet poliiseista oli vaihtanut puolta, ja väkijoukko oli pääsemässä voitolle.

“Meidän täytyy liittyä mukaan!”, Jeff huudahti innoissaan. Jenny katsoi isoveljeään kuin toinen olisi viimein lopullisesti seonnut, ja tokaisi: ”Ääliö, noilla poliiseilla on aseet, ja kohta ne varmaankin kutsuu paikalle armeijan tai jotain. Mitä me, kuusi lasta, muka voitais tehdä, paitsi päästä hengestämme?”

“Entä sitten? Mitä jos Jessie olisi Enkeli, antaisitko sä niiden vaan viedä hänet hakattavaksi ja hyväksikäytettäväksi, ja seisoisit vieressä tekemättä mitään?”, Jeff kysyi haastavasti. “En tietenkään!”,Jenny tokaisi. “Mikä tässä on sitten erilaista, eikö meidän tarvitse tehdä mitään niin kauan kun kyse on jostain tuntemattomasta ihmisestä, mutta odotetaan kyllä muiden tulevan apuun kun kyse on Jessiestä?”

Se hiljensi Jennyn. “No hyvä on, mutta ette sitten hankkiudu vaikeuksiin, okei?”, hän sanoi luovattaneena. “Ei tietenkään, milloin mä olisin muka vaikeuksiin joutunut?”,Jeff vastasi liioitellun viattomana, ja Jenny huokaisi kuin olisi uhmaikäisen lapsijoukon äiti, mikä ei kyllä ollut kaukana totuudesta.

"Forgotten Children"

Just a normal day
Streets turn into graves
Traces have been removed
The search was disapproved
So cold the night
The weak ones lose the fight
Too many of them out there
No one seems to care

Lost and so alone
Born but never known
Left all on their own
Forgotten children
We'll never hear a name
They carry all the blame
Too young to break the chains
Forgotten children

They see, they feel, believe
Just like we do
They're laughing, and crying
Wanna live here
Like me and you

Eyes without light
Too tired of good-byes
Never felt embraced
And frightened of every face
A life in disguise
Hope forever died