Odottava hiljaisuus. Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni pois siitä, niiden kaikkien silmäparien alta, toiseen ulottuvuuteen, missä ei ollut kipua tai pelkoa. Sinne, minne huumeet mut vei; paratiisiin, jossa ei ollut tilaa muulle kuin hyvänolontunteelle. Sä oot sen velkaa Nikalle, sä oot sille velkaa ihan helvetisti. Ääni päässäni tuntui räjäyttävän tajunnan, enkä päässyt sitä pakoon. En voinut hylätä Nikaa uudestaan, en sen jälkeen mitä olin tehnyt. En voisi koskaan hyvittää tapahtunutta, mutta minun täytyi jäädä tukemaan ja suojelemaan häntä, vaikka se tarkoittaisi että joutuisin kärsimään. Nika ansaitsi niin paljon enemmän.
”Voi vittu”, älähdin päätäni raapien ja lattiaa tuijottaen. ”Kerrotteko vielä uudestaan, mitä seuraavaksi tapahtuis mikäli jäisin tänne?”
Ja lisää puhetta. Ennemminkin aistin kuin näin Nikan vetäytyvän takaisin sohvalle, enkä taaskaan ymmärtänyt sanaakaan palopuheesta, jota mulle syötettiin nyt hieman toiveikkaammalla äänensävyllä. Kun en enää jaksanut teeskennellä kuuntelevani tai ymmärtäväni, nyökkäsin.
”Okei, mä yritän”, huokaisin, vältellen ihmisten katseita. ”Me yritetään.”
Nika ei vastannut mitään. Poliisit lähtivät nopeasti, niillä riitti muitakin hommia. Sairaanhoitaja antoi mulle levyllisen Diapameja – pitihän mun voida nukkua ensimmäinen yö rauhassa. Jatkossa mä hakisin pamit läheisestä terveyskeskuksesta päivä kerrallaan; ne ei halunneet riskeerata antamalla mulle suoraan sylillistä nappeja. Sosiaalitantta, Maria, sanoi palaavansa heti aamulla tarkastamaan tilanteen ja kertomaan jatkotoimenpiteistä. Mun vieroitushoidot ja tukiryhmät alkaisivat heti huomenna; ei enää huumeita. Yksikin moka, ja Nika kiikutettaisiin suoraan koulukotiin. Musta leivottaisiin useiden tahojen avulla järkevä, vastuutuntoinen aikuinen, joka osaisi pitää huolta pienestä veljestään.
”Teillä on varmasti paljon puhuttavaa Nikan kanssa”, Maria lopulta hymyili kun kaikki muut olivat jo lähteneet. ”Palaan kymmeneltä aamulla, käydään sitten paremmin lävitse asioita. Hyvää yötä.”
Jäin typeränä seisomaan eteiseen, tuijottamaan suljettua ovea. Kun lopulta käännyin, Nika oli sytyttänyt itselleen tupakan. Se istui yhä polvet koukistettuina eteensä, ja seurasi mua katseellaan kun pakotin itseni asettumaan vastapäiseen nojatuoliin.
”Mistä lähtien sä oot polttanut?”
”Mistä lähtien sua on kiinnostanut mun tekemiset?”
Vittu. Mun kädet tärisivät edelleen kun nappasin pari pamia kielen alle. Sytytin röökin, vilkuillen samalla ympärilleni. Asunto näytti lähes samanlaiselta kuin puoli vuotta sitten; ainoa muutos oli Nikan sängyn puuttuminen olohuoneesta. Mutsi oli siirtänyt sen sinne sinä iltana, kun mä lakkasin olemasta. Arvelin Nikan saaneen mun huoneeni kun lähdin, mutsilla oli ollut tapana sammua sohvalle.
Mun olisi pitänyt heti pyytää anteeksi, yrittää selittää saman tien. Sanoa edes jotain, mitä tahansa. Tapailin sanoja mielessäni, mutta ne kuulostivat kaikki vaan helvetin typeriltä ja tarkoituksettomilta, mitättömiltä. Nika tumppasi tupakkansa pöydänpintaa vasten, irrottamatta hetkeksikään katsettaan musta. Mun oli pakko napata vielä kolmas pami vaikka edellisetkään eivät olleet vielä täysin sulaneet; hermostutti liikaa.
”Sä näytät hirveeltä.”
Virnistin tahtomattanikin, uskaltautuen nopeasti vilkaisemaan Nikaa. Sen kasvoista ei voinut lukea mitään, ne pysyivät edelleen ilmeettöminä. Mustelma mun silmäkulmassa oli muuttunut värikkääksi ja räikeäksi, alahuuli oli turvonnut ja epämuodostuneen näköinen. Mun vaatteet olivat nuhjuiset ja kuluneet, tukka paskanen. Ei mulla ollut varaa väittää vastaan, joten pidin turpani kiinni ja tyydyin nyökkäämään.
Aamulla mä pyytäisin anteeksi Nikalta. Mun kroppaa pakotti kaikkialta, ja väsymys sai silmät lopulta painumaan kiinni. Nukahdin sekunneissa.
"Janus? Jan, mä en saanut unta.”
En ole koskaan elämäni aikana herännyt niin nopeasti. Nousin säpsähtäen istumaan, yrittäen saada rähmäisiä silmiäni tarkentamaan katsetta hämärässä huoneessa. Nika seisoi hievahtamatta sängyn vierellä, kädet puristettuina nyrkeiksi ja kasvot täysin ilmeettöminä. ”Et saanut unta?” Toistin hitaasti, yrittäen estää itseäni muistamasta milloin olin kuullut sen viimeksi samoilta huulilta, ja mihin se oli johtanut. ”No vittu, polta rööki, juo lasi maitoa, en mä tiedä, yrität vaan uudestaan. Kyllä se uni lopulta tulee.”
Veri kohisi korvissani kun laskin katseeni käsiini. Sydän tuntui hakkaavan tietään rinnan lävitse, sormet tärisivät tahtomattanikin ja kylmät väreet hiipivät selkärankaani pitkin. Tunsin oloni epämukavaksi ja tyhmäksi – en tiennyt mitä sanoa. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden.
”Voinko mä nukkua sun vieressä?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti