Nikan hengitys vaimeni, sen käsi värähti hieman ja huulien välistä karkasi kevyt huokaus. Tiesin sen heränneen, mutta en sanonut mitään. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, ja yritin turhaan saada sydämeni lyömään rauhallisemmin. Kaulan iho tuntui nihkeältä ja kylmältä kun Nika veti päätään kauemmas, ja kurkkuun kohosi pala kun sen silmät porasi reikiä mun kasvoihin. Se kohotti hieman kättään, nosti sen mun rintakehälle, ja vaan tuijotti mua.
Aika tuntui pysähtyneen kokonaan, en tiedä kuinka kauan me maattiin siinä liikkumattomina, minä nukkuvaa esittäen ja Nika mua silmillään tutkien. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Nika yhtäkkiä veti kätensä pois, nousi istumaan selin muhun ja puhui.
”Mä tiedän sun olevan hereillä.”
Mun olisi tehnyt mieli väittää vastaan, jatkaa nukkuvan esittämistä, mutta käänsin silti katseeni t-paidalla verhottuun selkään.
”Mistä sä sen tiesit?”
”Mä hermostutan sua.”
En osannut taaskaan sanoa mitään. Olin odottanut ihan toisenlaista ihmistä, olin odottanut pelkoa, katkeruutta ja inhoa. Olin kuvitellut Nikan olevan vielä se sama poika jonka muistin, mutta mun edessäni istui täysin vieras nuori, jonka ääni ei vapissut kun se puhui mulle. Sen kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita, sen silmät ei paljastaneet mitään mitä sen mielessä liikkui. Ilmapiiri tuntui painostavalta ja raskaalta, odottavalta.
”Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa.”
Tukahtunut naurahdus.
”Voisit vaikka näin aluksi pyytää anteeks.”
Mun vatsaan tippui jäätävä kivi, suoniin levisi myrkkyä ja hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.
”Mä oon ihan helvetin pahoillani siitä mitä tapahtui”, kuiskasin, tuntien tutun poltteen silmäkulmissa ja puristuksen henkitorvessa. ”Antaisin mitä tahansa, vittu ihan mitä vaan, jos saisin sen jotenkin tekemättömäksi. Mä en ikinä, en ikinä… Oon niin helvetin pahoillani.”
Nikan hartiat painautuivat lysyyn, ja se tärisi. Niin pahalta musta ei ollut vielä kertaakaan tuntunut, ja olisin halunnut vaan juosta pois. Lähteä. Vetää pään täyteen ja unohtaa.
”Sä jätit mut”, Nika kuiskasi ääni väristen. ”Haista vittu.”
Toimin täysin vaistomaisesti, reagoin ajattelematta sen pidemmälle; nappasin Nikaa kädestä kiinni kun se nousi ylös, ja se pyörähti väkisin ympäri. Kaduin reaktiotani saman tien. Kyyneleet tippuivat kalpeita poskia pitkin, silmissä loisti pohjaton tuska ja kipu. Siinä se oli – se mitä mä olin pelännyt ja odottanut näkeväni Nikasta.
”Sun ei tarvii antaa mulle koskaan anteeksi, eikä sun edes kuulu tehdä niin”, aloitin, yrittäen hakea oikeita sanoja. ”Mutta mä haluan sun ymmärtävän, että oon oikeesti ihan vitun pahoillani siitä mitä tein. Mä en olisi koskaan saanut tehdä sulle niin, en olisi saanut koskea suhun niin…”
Mutta oikeita sanoja ei tullut. Oikeita sanoja ei ollut edes olemassa – mikään ääneen lausuttu ei muuttaisi tapahtunutta, eivätkä ne vähäiset sanat painaneet vittuakaan sen ruumista repivän tuskan rinnalla. Mun tekoa ei voinut selittää tai hyvittää mitenkään.
”Etkö sä vitun urpo tajua?” Nika yllättäen kysyi, rutistaen kulmiaan epäuskosta, tuhahtaen kuin puhuisi pienelle lapselle joka ei kuunnellut silloin kun piti. ”Sä jätit mut. Sä häivyit. Millään muulla ei ole mitään vitun väliä. Mä oon vittu soikoon sun veljesi, samaa lihaa ja verta, ja sä vaan jätit mut tänne yksin!”
Nika repäisi kätensä irti, ja ryntäsi ulos huoneesta.
Silloin mä ymmärsin ensimmäisen kerran, että Nikassa oli jotain pahasti vialla. Se ei ollut vihainen siitä mitä mä olin tehnyt sille, vaan siitä kun lähdin sen luota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti