Puoli vuotta myöhemmin äiti pääsi vankilasta, kai sitä säälitiin ja oikeastaan sen ainoa rikos oli olla tekemättä mitään. Silti mä en käsittänyt kuinka se saattoi saada Nikan huoltajuuden vaikkei Nika luottanut siihen sitäkään vähää mitä muhun eikä suostunut puhumaan tai kuuntelemaan äitiä. Jo viikossa tuli selväksi ettei se toiminut. Nika ei totellut äitiä lainkaan ja pyöri kaupungilla iltamyöhään ellen mä pyytänyt sitä kotiin ja joskus siitä huolimatta. Äiti kohteli mua edelleen kuin aavetta, ellei huutanut mulle Nikan käytöksen vuoksi.
Koulussa, jota mä olin käynyt jo kolme kuukautta, mä kohtasin huutelua, naureskelua, päälle syljeskelyä ja hakkaamista kahden edestä. Mä en välittänyt mitä ne musta ajattelivat, ne halveksivat mua tuntematta mua, tietämättä mitä mä olin kokenut, mutta Nikaa mä en antanut niiden satuttaa.
Ei luokkakaverit olleet ainoita jotka antoi mulle mustia silmiä ja murtuneita neniä ja kylkiluita. Äiti ei tietenkään ollut lopettanut kapakoissa juoksemista ja toi kotiin samanlaisia sairaita sekopäitä kuin ennenkin, ei kai sitä ketkään muut edes katsoisi. Äiti piti niitä unelmien prinsseinä eikä uskonut niiden voineen satuttaa Nikaa. Asiaa ei auttanut se ettei Nika puhunut mitään, joten sekä kotona että koulussa mä yritin puolustaa Nikaa ja kertoa kiusaamisesta ja pahoinpitelystä, vain kuullakseni olevani valehtelija ja riidanhaastaja.
Tää oli julma ja kylmä maailma, ihmiset ei piitannut paskaakaan mitä köyhälle kakaralle tapahtui, eikä Nikasta ollut puolustamaan itseään. Mä jouduin katsomaan kun se pisti koulunkäyntinsä paskaksi ja arvet ilmesty sen ranteisiin. Pahinta oli kuitenkin se kun Nika kolme kuukautta myöhemmin, 12-vuotis syntymäpäivänään, ilmestyi iltamyöhällä mun huoneeseen aivan kännissä ja yritti suudella mua. Mä yritin unohtaa mitä vuosi sitten oli tapahtunut, työnsin Nikan varovaisesti mutta päättäväisesti kauemmas ja lukittauduin vessaan.
Mä kuuntelin lähes puolituntia Nikan huutavan, kiroilevan, itkevän ja tunnustavan rakkauttaan oven takana, kunnes se lopulta sammui eteisen lattialle. Mä kannoin Nikan meidän huoneeseen ja peittelin sen vuoteeseen, ja tajusin ettei tää voinut jatkua näin. Kun Alex pari päivää myöhemmin tuli kysymään Morpheuksen yhteystietoja ja kertoi pakenevansa, mä tiesin että se oli meidän ainoa tilaisuus paeta tätä elämää, joka ei johtaisi muualle kuin pohjalle, umpikujaan josta ainoa poispääsy on kuolema.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti