Se oli juuri sellaista mitä olin odottanutkin; nihkeetä ja ahdistavaa, hermostunutta ja jollain tapaa epätodellista. Lähinnä mä vaan kuuntelin kun muut puhui – ja puhuttavaa niillä tuntui riittävän. Yks vanhempi mies sai mun kiinnostuksen heräämään välittömästi; se puhui matalalla, kumisevalla äänellä, sen kasvot olivat täynnä rumia arpia, taipeet rei’itetyt, iho peitetty musteeseen ja sen kuhmurainen kallo ajeltu kaljuksi. Se oli elänyt rankempaa elämää kuin muut siinä huoneessa – se huokui sen rennosta olemuksesta ja vinosta hymystä. Se esitteli itsensä Jakeksi, ja kirjoitti puhelinnumeronsa yhteen aa-kerhon esitteeseen.
”Kuule pentu”, se mutisi hyväntuulisesti ojentaen paperin mun syliini. ”Ei siinä ole mitään pahaa jos haluaa juoda pari bisseä silloin tällöin, mutta sulla on vielä koko elämä edessäs. Älä vittu soikoon mokaa tätä sun ainoaa elämääs.”
En tiennyt mitä olisin vastannut, joten puristin paperin taskun pohjalle ja nyökkäsin.
”Soita ihan millon vaan susta tuntuu siltä”, Jake sanoi outoa pehmeyttä äänessään - niin hurjan näköisen kaverin ei olisi osannut odottaa osaavan puhua niin lempeästi. ”Mä oon koko elämäni vaan ottanut, ja nyt on mun vuoro antaa. Noin nuoren jätkän ei pitäis istua täällä meidän vanhojen juoppojen ja narkkien keskellä.”
Jake valoi muhun toivoa, ihan uudenlaista näkökulmaa, ja vaikka se ei tiennyt paskaakaan mun taustasta, se uskoi muhun silti. Se tuntui yllättävän hyvältä. Kokouksen päätyttyä käytiin hakemassa päivän pamit terveyskeskuksesta, sain Marialta muutaman maksusitoumuksen ruokakauppaa varten ja sovittiin uus tapaaminen seuraavalle viikolle. Nika menisi takaisin kouluun taas huomenna, ja Maria auttoi mua vielä kirjoittamaan kirjeen rehtoria varten. Oli siinä vähän nielemistä kun kirjoitin toimivani Nikan huoltajana jatkossa.
Heräsin säpsähtäen kun jossain alkoi herätyskello huutaa, ja katselin unisena ympärilleni. Nika tiukensi otettaan mun ympäriltä, varmaan automaattisena reaktiona uniensa keskeytyksestä, ja mutisi jotain käsittämätöntä. En muistanut nukahtaneeni, mutta pamit oli varmaan tehneet taas tehtävänsä.
”Se on vissiin sun herätyskello”, sanoin uskaltamatta edes liikkua. Nika oli liian lähellä, se käytännössä makasi puolittain mun päällä, ja mun sydän alkoi ottaa kierroksia.
Nika huokaisi mun kaulaa vasten, sen lämmin hengitys kutitti herkällä iholla, ja silmät ristissä se kohottautui istumaan selkä muhun päin. Se haukotteli venytellen, pitämättä mitään kiirettä. Sen tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja hartialihakset erottui haaleana siluettina paidan kangasta vasten kun se venytteli käsiään. Käänsin katseeni kattoon kun se nousi ylös ja laahusti huoneeseensa sammuttamaan herätyskellonsa.
Kun kylppärin ovi pamahti kiinni, nousin ylös. Nukkumisesta tuskin olisi enää tullut mitään – olinhan mä heti aamusta taas hermostunut ja kiusaantunut. Keitin meille kahvia ja kaivelin kaapista aamupalaa. Nikan ilme oli tuttuun tapaan sulkeutunut kun se katteli kahvintuoksuisessa keittiössä pöydälle nostamiani leikkeleitä, juustoja, leipiä ja muroja. Se katto mua silmiin ja virnisti.
”Kyl susta viel hyvä kotiäiti tulee”, Nika sanoi selvää huvittuneisuutta äänessään, ja mä olisin voinut nauraa silkasta hämmästyksestä ja ilosta.
Kalpeiden kasvojen hymykuopat oli erottunut just sen verran että tiesin niiden olevan tallella, ja sinisissä silmissä oli käväissyt niille ennen niin ominainen hymy. Mun sydän heitti kärrynpyörän enkä voinut olla virnistämättä takaisin.
”Älä odota liikoja, senkin lellitty kakara”, mutisin kahvikupin takaa.
Ehkä tästä sittenkin tulis vielä jotain.
Nika söi hyvällä ruokahalulla monta leipää, huitas kahvinsa kurkkuun ja haki reppunsa. Se heitti takin niskaansa, löi kengät jalkaan ja huikkas heipat ovelta. Mä tuijotin sen perään typerästi hymyillen.
Ehkä mä voisin vielä saada veljeni takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti